Dädästä tuli isä yllättäen ja siten, ettei minulta asiasta paljoa kyselty. Raskauden piti olla mahdotonta. Ennen Tapsan syntymää ja ennen kuin edes tiesin hänen tulostaan, oli lasten saaminen ollut minulle häilyvä kangastus jossain kaukana tulevaisuudessa. Olikin siis shokki, saada kuulla uutinen puolisoni raskaudesta. Ensimmäiset tunteet vaihtelivat epäuskon ja epätoivon välillä.
Oman elämäni päättyminen ja pienen ihmisen orjaksi ryhtyminen olivat mielestäni tulevan vanhemmuden pääteemat. Alussa oli vaikea nähdä hyviä puolia.
Ei mennyt kuin vajaa vuorokausi uutisen kuulemisesta, kun jo istuimme Mäntymäen neuvolassa pöydän ääressä ystävällisen neuvolan tädin kanssa. Tädin käytös ärsytti minua, koska hän käsitteli elämäämme mullistavaa uutista melko rutiininomaisesti. Kuinka saatat olla noin rauhallinen ja kepeä, muistan ajatelleeni. Itse olin tässä vaiheessa lähinnä katkera ja suuttunut. En tiedä kenelle. Tästä varmaan iso osa suuttumustani kumpusi: Ei ollut ketään ketä syyttää.
Seuraavat päivät menivät epätietoisuudessa. Ei ollut varmaa oliko raskaus ns. oikea vaiko tuulimunaraskaus (google that shit). En oikeastaan muista tästä ajasta muuta kuin, että käytin uutisen sulatteluun lähes kaiken valveillaoloaikani. Yritin löytää positiivisia puolia ja välillä pääsinkin melko sinuiksi asian kanssa.
Menimme yhdessä ultraääneen, joka tulisi kertomaan onko raskaus oikea. Tunsin pakokauhua kuullessani lääkärin kertovan, että pieni syke on alkion sydämenlyönnit. Kaikki tekemäni työ asian prosessoimisessa tuntui murevenan, kun ymmärrys todellisesta tulevasta lapsesta valtasi mieleni. Meni jälleen aikaa ennen kuin aloin taas löytää hyviä puolia ja rohkeutta hyväksyä tulevan mullistuksen.
Kaikista näistä tuntemuksista koin syyllisyyttä. Kukapa ei ilahtuisi mahdollisesti hienoimmasta ihmiselämää kohtaavasta tapahtumasta. Niin, kukapa ei? Syyllisyyttä lisäsi puolisoni tuntema ilo ja onni uudesta tulokkaasta. Yritin olla onnellinen ihan pelkästään hänen takiaan mutta meni pitkään (oikeastaan Tapsan syntymään saakka), että osasin kunnolla olla iloinen isäksi tulemisesta.
Raskauden aikana koin katkeruutta, kadehdintaa ja halveksuntaa monia kertoja. Kohteita olivat mm. lapsiperheet, lapsettomat pariskunnat, nuoret ihmiset, vanhemmat ihmiset. Toki oli ajanjaksoja, jolloin koin olevani valmis ja jopa hieman odottavainenkin lapsen syntymää kohtaan. Toisaalta välillä oli melko synkkääkin.
Oloani huojensi ja helpotti huomattavasti puolisoni minulle löytämä artikkeli, joka oli otsikoitu "Isäksi vahingossa" tms. Pystyin samaistumaan lähes kaikkiin kohtiin, joita artikkelissa mainittiin. Tämä oli ratkaiseva hetki, koska sain vihdoin hieman oikeutusta negatiivisille tunteille, joita raskaus oli tuonut tullessaan.
Sanottakoon siis, että raskausaika oli allekirjoittaneelle sanalla sanoen raskasta (no pun intended). Viimeisten viikkojen aikana ajatukset pyörivät lähinnä synnytyksessä ja sen odotuksessa. Lopulta sitä vain toivoi, että lapsi syntyisi, jotta pääsisi jännityksestä ja ns. seuraavaan vaiheeseen eli itse vanhemmuuteen.
Synnytyksestä kirjoitan joskus toiste kokonaan oman Dädäismin, koska voi pojat mikä kokemus se oli. Tämän tekstin yhteyteen haluan kuitenkin sanoa, että se hetki, kun Tapsa ilmestyi eteemme rääkyvänä oli käännekohta kaikessa. Kaikki muuttui.
Nyt olen ollut Tapsan isä kymmenen kuukautta. Ajoittain koen tunteita, joita ei uskalla itselleen saati muille myöntää, kuten ärsyyntymistä omaa lasta kohtaan tai turhautumista. Näitäkin tunteita on oppinut ajan kanssa käsittelemään. Loppuaika menee ihmetellessä, nauraessa, ihaillessa ja myhäillessä seuratessani poikani kasvamista (joka on muuten päätä huimaavan vauhdikasta). Kliseinen lause, jonka voin allekirjoittaa enemmän kuin minkään on "lapsi kasvattaa vanhempaansa".
En osaa sanoa millainen isä olen. Yritän miettiä tätä mahdollisimman vähän. Pyrkimyksenä on tehdä parhaani, olla lämmin ja huomioon ottava. Melko hyvin olen kaiketi onnistunut tähän asti.
Vanhemmuus on ollut minulle kehittymistä ihmisenä. Kehitys on niin kokonaisvaltaista, etten edes osaa eritellä sitä. Päivittäin oppii uutta, sanotaan ja voi juku miten se pitääkin paikkansa varsinkin vanhemmuudessa. Nyt lähinnä odotan malttamatomana, mitä seuraavat vuodet ja hetket Tapsan kanssa tuovat mukanaan. Uskon ja toivon niidenkin olevan enimmäkseen ilon ja naurun täyttämiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti