Dädäismi #21 - Enpäs ajatellut, että...

Pahoittelen klikkisyötti-otsikkoa mutten keksinyt parempaakaan. Pahoittelen myös reilun kahdeksan kuukauden hiljaiseloa blogitekstien suhteen. Blogin kirjoittamatta jättäminen ei ole tarkoittanut kahdeksan kuukauden ajanjaksoa elämässä, jonka aikana mitään kertomisen arvoista ei ole tapahtunut. On tapahtunut paljonkin (Tapio on mm. oppinut aika eteväksi puhujaksi! Siitä lisää tässä tekstissä). Syyksi blogauksen vähäisyydelle vuonna 2019 en osaa antaa oikeastaan muuta kuin inspiraation puute. Ja laiskuus. Lähinnä laiskuus. Mutta tästä lähtee:

"Enpäs osannut ennen isäksi tuloa ajatella, että..." on lause, jonka voisin päättää lukemattomilla eri tavoilla mutta tähän tekstiin valitsin aiheen, joka on esillä, koska on elokuu. Elokuu on kesän viimeinen kuukausi. Elokuussa alkavat koulut, monilla työt kesäloman jälkeen ja myöskin päiväkodit. Näin myös meillä.

Tapio vietti kesälomaa ruhtinaalliset 1,5 kuukautta. Poju nautti lomailusta täysin siemauksin mm. syömällä niin paljon, että neuvolassa hienovaraisesti kehoitettiin vähentämään herkkujen määrää, koska "painokäyrä on hieman plussan puolella". Mielestäni 2-vuotiaan painonvartiointi oli ajatuksena lähinnä huvittava mutta allekirjoitan erityisesti sokerista luopumisen varsinkin nukkumaanmenoajan lähestyessä terveisin 1,5 tuntia nukuttamisaikaa on n. 1 tunti liikaa nukuttamisaikaa.

Mistähän olin puhumassa? Toden totta: Elokuussa kesälomat päättyvät eivätkä tarhalaiset ole poikkeus. Tapio aloitti toisen tarhalukukautensa elokuun puolessa välissä lomailtuaan yli puolet kesästä. Yritimme puolisoni kanssa kertoa toistuvasti Tapsalle päiviä ennen tarhaan paluuta, että kohta hän palaisi tarhakuvioihin ja poju vaikutti olevan sinut asian kanssa (todennäköisesti asian todellinen ydin ei vielä täydellisesti mennyt ymmärrykseen).

Tarhaan lähdettiin reippaissa merkeissä. Vein hänet tarhaan aamulla, jonka jälkeen suuntasin itse työpaikalle. Tapio hääräili reippaasti aamutoimet kuntoon ja kaikki sujui kotona sujuvasti. Matka tarhalle taittui fillarin selässä. Tapio on innokas pyöräilijä. Tai oikeastaan pyörän selässä matkustaja.

Päästyämme tarhan alaovelle Tapio alkoi hieman huolestuneena toistella sanaa "äiti" ja arvasin hänen tunnistavan paikan, johon olimme tulleet. Pyörän selästä noustuamme poju ei ottanut askeltakaan ja tarrautui syliini kuin pieni apina ja itku alkoi kiihtyä kavutessani ylös tarhan portaita.

Kenkiä pois ottaessa poju huusi täysillä eikä mikään sanomani tai tekemäni asia tuntunut helpottavan tilannetta. Sivuhuomiona koen tarpeelliseksi tuoda esille sen, että ensimmäisen tarhavuotensa aikana Tapio oli ensimmäistä paria viikkoa lukuun ottamatta erittäin reipas tarhaan tulija eikä itkusta ollut aloittamisen jälkeen tietoakaan.

Saatuamme kengät pois ja tossut jalkaan, pojun kasvot olivat kyyneleistä märät. Samassa tein huomion tarhan yleisestä äänimaailmasta. Kaikkialta kantautuvaa lasten itkua eri tasoisena ja äänenvoimakkuudeltaan vaihtelevana. Silloin sen tajusin: muitakin lapsia taitaa hieman harmittaa kesäloman päättyminen ja todellisuus siitä, ettei enää saakaan viettää päivän jokaista hetkeä omien vanhempien kanssa.

Samalla tajusin asian, joka toimii tämän tekstin otsikon täydentävänä fraasina: Enpäs tajunnut, että lastentarhat ovat aika ankeita paikkoja elokuun puolivälissä.

Joka puolella huutavia, vanhempiaan kaipaavia lapsia. Kaikkia rääkyviä ihmisenalkuja yhdisti vaikeroinnin ja valituksen lisäksi yksi ajatus: en halua jäädä tänne yksin ilman sinua, isä tai äiti.

Näin oli kuitenkin määrä tapahtua.

Sain pojulle tossut jalkaan ja kädet pestyä, jonka jälkeen suuntasimme aamupalahuonetta kohti. Vastassa oli tuttu täti mutta paniikinomaisesti Tapsu tarrautui syliini eikä suostunut päästämään irti. Olin tehnyt päätöksen, etten pitkitä jäähyväisiä turhaan vaan luovutan pojan ja lähden. Kävellessäni käytävää pitkin ulko-ovelle kuuntelin Tapion huudahduksia: "äiti! isi! mummu! äijä!". Riipaisevaa mutta parempi vain lähteä nyt, ajattelin.

Olin oikeassa ja nyt tämä vaikea tarhan aloittamisvaihe onneksi vaikuttaa jo jääneen taakse ja Tapio on jälleen löytänyt reippautensa myös tarhaan jäämisen hetkellä. Yhteensä viisi tarha-aamua se otti. Toivon, että tulevan elokuun aikana on helpompaa palata tarhaan mutta havaintojeni perusteella korkeampi ikä ei tee tarhaan palaajasta yhtään sen urheampaa. Ehkä jopa päinvastoin. Oh well. Onneksi ensi elokuuhun on vielä aikaa.

Dädäismi #17 - Ryhdyin ilmastotiedostavaksi kasvisyöjäksi - riittääkö se?

Aihe, jota käsittelen ei välttämättä suoranaisesti liity isyyteen, joka on tämän blogin teema. Toisaalta se liittyy erottamattomasti isyyteen ja ihmisyyteen sekä näiden asioiden vaalimiseen. Tänään, kun Helsingissä järjestetään Ilmastomarssi, haluan itsekin osallistua keskusteluun jakamalla ajatuksiani tästä, heittämällä tärkeimmästä ihmiskuntaamme kohtaavasta ilmiöstä.

Kuten monet suomalaiset, itsekin olen viime kuukausien aikana kokenut jonkinlaisen heräämisen ilmastoasioihin ja niihin liittyviin uhkakuviin. Tästä on osittain kiittäminen IPCC:n ilmastoraporttia (sekä viime heinäkuuta), jonka mukaan ihmiskunnalla on vuosia (ei vuosikymmeniä) aikaa kääntää kurssinsa tai seuraukset ovat äärimmäisiä.

En sanoisi, että olen suhtautunut ilmastoasioihin välinpitämättömästi tähän asti. Olen kuitenkin kuten Riku Rantala kirjoittaa osuvasti kolumnissaan "painanut ilmastoasioille torkutusnappia" jo pidemmän aikaa.

Nyt olen kuitenkin päättänyt lopettaa torkuttamisen ja ryhtyä toimiin.

Toimiin!

Kasvisruokailu (liha- sekä maitotuotteiden poisjättäminen karkeasti) on yksi isoimmista (ja helpoimmista totta puhuen) keinoista yksilölle vaikuttaa ilmastoon myönteisellä tavalla. The Guardianin artikkelissa todetaan, että kaikkein vähiten ilmastoystävällinen kasvisruoka on moninkertaisesti ilmastoystävällisempi kuin ilmastoystävällisin liharuoka (sattumalta päätin jättää lihansyönnin päivää ennen kuin kohtasin tämän artikkelin). En aio kuitenkaan olla absoluuttinen kasvisruokailija. Jos vaihtoehtona on liharuuan syöminen tai sen hukkaan heittäminen, syön liharuuan.

Toinen asia, johon tulen kiinnittämään huomiota jatkossa on lentäminen, joka on moninkertaisesti ilmastolle tuhoisampi liikkumiskeino esim. yksityisautoiluun verrattuna. Tulen tämän vuoden aikana lentämään yhteensä n. 8-10 tuntia. En tiedä tarkalleen mitä se merkitsee hiilijalanjälkeni kannalta mutta ensi vuonna luku tulee olemaan alhaisempi, ehkä ja toivottavasti 0.

Taloudessamme kierrätetään ja lajitellaan jätteita, tosin ei muovia. Suurin osa käyttötavaroista (vaatteet, kalusteet jne.) pyritään ostamaan käytettyinä. Tosin tätä kirjoittaessa huomaan, että päälläni on kaksi H&M-ketjun vaatekappaletta. Parannettavaa löytyy tältäkin osa-alueelta.

Edellä mainitsemani toimet tuntuvat oikeilta ja lohdullisilta. Ne tuovat ainakin hieman toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kuinka paljon yksilön valinnoilla lopulta on merkitystä? Pelkään, ettei riittävästi. Älkää ymmärtäkö väärin; ympäristöystävällinen elämäntapa yksilötasolla ei ole merkityksetön. Sen merkitys ei kuitenkaan ole tarvittavan suuri nykyisten ennusteiden valossa.

Valtiot ja päättäjät, please help

Todellisen korjausliikkeen pystyvät tekemään valtiot ja niiden päättäjät. Alussa mainitsemani IPCC:n raportti on siinä mielessä poikkeuksellinen tiedeyhteisön koostama selvitys, että siinä on annettu konkreettisia toimia, joihin on globaalisti ryhdyttävä, jotta esitetyt äärimmäisskenaariot eivät toteudu pahimmassa mahdollisessa mittakaavassa.

Muutoksen pitäisi tapahtua globaalisti ja sen pitäisi tapahtua muutamassa vuodessa, jotta estämme maapallon lämpenemisen 1,5 celsiusasteella. 

Mikäli lämpenemistä ei pysäytetä, voivat seuraukset olla pahimmillaan mm. jo nyt kuivuudesta kärsivien aluiden totaalinen aavikoituminen ja maanviljelysalueiden häviäminen, joka taas johtaa ruokatuotannon vaikeutumiseen ja pahimmassa tapauksessa nälänhätään.

Jotkin rannikkoalueet ovat jo nyt kokeneet ankarien tulvien seurauksena mm. juomaveden sekoittumista suolaveteen puhumattakaan asuinrakennusten vaurioitumisesta. Merenpinnan nousu korreloituu maapallon lämpenemisen kanssa. Lisäksi äärimmäiset myrskyt tulevat olemaan säännöllisiä sekä alati voimakkaampia.

Nämä tapahtumat johtavat siihen, että ihmiset joutuvat jättämään sietämättömät asuinalueensa ja siirtymään turvallisemmille alueille. Vuoden 2015 pakolaiskriisi ei ole välttämättä mitään verrattuna ilmastonmuutosta pakenevalle virralle.

Mikä neuvoksi?

Yksi potentiaalisesti käänteentekevistä ratkaisuista poiki viime viikolla keksijälleen taloustieteen Nobelin palkinnon. William Nordhaus kehitti idean, joka Nobel-komietan mukaan "integroisi ilmaston muutoksen pitkän tähtäimen makrotalouden analyysiin" (vapaa käännös). Mieleenpainuvin ajatus Nordhausin analyysissa oli hiilidioksidipäästöjen hinnoittelu globaalilla tasolla. Näin markkinavoimat ohjaisivat maailmantalouden panostamaan kestävämpiin ratkaisuihin.

Nordhausin mallia pidetään laajalti yhtenä tehokkaimmista ratkaisuista ilmastonlämpenmisen pysäyttämiseksi. Enää on jäljellä eri valtioiden integroiminen se lainsäädäntöönsä ja toimintatapoihinsa. Aika näyttää miten tässä onnistutaan.

Mitä jos...?

Eniten ilmaston lämpenemisestä tulevat kärsimään jo siitä eniten kärsineet: köyhimmät ja vähäosaisimmat osat maapallolla. Rikkaat valtiot tulevat selviämään joten kuten kahdenkin celsiusasteen noususta. Geenimanipuloidulla ruualla pystytään paikkaamaan ruuan vähyyttä ja kehittyvällä teknologialla suojautumuaan ja mahdollisesti jopa poistamaan hiilidioksidia ilmakehästä. 

En osaa kuitenkaan sanoa mihin kaikki ilmaston lämpenemistä pakenevat ihmiset tullaan sijoittamaan. Heitä on nimittäin tulossa.

Palataan vielä lopuksi yksilöön, koska loppujen lopuksi niitä me kaikki olemme. Vaikka yksittäiset teot saattavat tuntua  merkityksettömiltä, aion jatkaa niiden tekemistä ilmaston hyväksi. Rohkaisen myös muita vähintään tiedostamaan valintojensa seurauksia. Se on jo askel oikeaan suuntaan. 

En aio tuputtaa kasvisruokavaliota tai lentomatkailusta luopumista kenellekään. Kehoitan ainoastaan miettimään millaiset perustelut tehdyille valinnoille antaa, oli kyseessä sitten lentäminen tai lihansyönti. En ole itse täydellinen esimerkki ilmastoihanteellisesti elävästä ihmisestä. Pyrin kuitenkin vähintään tiedostamaan ilmastoasiat kaikessa mitä teen.

Toivon, että maailmamme päättäjät tiedostavat ja tulevat tekemään oikeat ratkaisut riittävän nopeasti. Toivon myös, että media kantaa vastuunsa ja pitää ilmastokeskustelun esillä sopivissa määrin eli koko ajan. Toivon, että ihmiset jaksavat toimia aktiiviesti ilmastoasioiden edistämiseksi ja vaatia valtioiltaan toimia. Tämän päiväinen Ilmastomarssi on hieno esimerkki tästä.

Toivon itseni, läheisteni ja kanssaihmisten puolesta, että maapallolla on hyvä elää kymmenienkin vuosien päästä.

Dädäismi #16 - Odottavan vanhemman kliseitä

En ole tällä hetkellä odottava vanhempi. Olen kuitenkin ollut ja viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärilläni olevat odottavat vanhemmat saavat kuulla ja kokea.

Huomioitavaa on, että en ole koskaan ollut raskaana. Havointojeni ja uskomusteni perusteella raskaana oleva nainen saa kuulla kliseitä kliseen perään. Puhumattakaan siitä jatkuvasta kysymyspatterista, joka raskaana olevaa kohtaan heitetään useita kertoja päivässä (poika vai tyttö, supisteleeko jo, koska laskettu aika, oletko lihonut, oletko pahoinvoiva jne.) Tätä kestää siitä hetkestä, kun raskaus on julkista tietoa aina siihen asti, kun synnyttäminen on koettu. Sen kälkeen alkavat tietenkin eri aiheet, joista ehkä lisää myöhemmin.

Tarkoituksenani ei ole valittaa ihmisten käytöksestä odottavia vanhempia kohtaan. On aivan luonnollista, että tulokas ja edessä häämöttävä vanhemmuus herättää jutustelua. Haluan yksinkertaisesti tuoda esille joitain melko kliseisiä asioita, joita odottava vanhempi saattaa kohdata. Ne voivat olla sutkautuksia, puheenaiheita tai puheenparsia. Käyn seuraavaksi läpi havaintojani ja kokemuksiani.

"Ota lisää vaan. Sähän syöt tällä hetkellä kahden edestä!"

 

Tätä ensimmäistä saavat kuulla raskaana olevat naiset. Olen todistanut vierestä tämän useammin kuin jaksan laskea. Raskaana olevan naisen läsnäollessa osaan jo ennustaa tietyissä tilanteissa, että joku heittää tämän. Työpaikan kahvipöydässä on tarjolla kakkua tai pullaa. Naispuolinen kollega toteaa, että pulla maistuu hyvälle. Yhden tai kahden sekunnin sisällä joku (yleensä naispuolinen) työkaveri kehottaa puoliksi huumorilla, puoliksi tosissaan raskaana olevaa syömään kunnolla, koska ruokailee kahden puolesta.

Aluksi pidin tätä sutkautusta lähinnä lievästi huvittavana. Sitten se alkoi hieman ärsyttää. Nykyään nautin tilanteista, joissa saan ennustaa sen tulevan ja sanon sitä itsekin (sarkastisesti). Pitääkö tämä edes paikkaansa millään mittarilla?

"Silloin, kun minä olin synnytämässä..."

 

Synnytystarinat. Äitien inttijutut. Kaikilla on oma, hieman muista eroava kerrottavana. Ensin voisi luulla, että näitä pääsevät kuulemaan lähinnä odottavat naiset mutta miehenä voin vahvistaa kuulleeni vähintään toistakymmentä erilaista synnytystarinaa odotuksemme aikana. Osan tarinoista kuulin useammin kuin kerran.

Synnytystarinat voivat olla ensimmäisinä kertoina ihan hauskaa kuunneltavaa mutta nekin alkavat hieman toistaa itseään. Kaava menee jota kuinkin näin: Olin paikassa x, kun lapsivedet menivät. No siitä sitten lähdettiin kiireesti sairaalaan, jossa vietin ajan x ennen kuin edes pääsin synnytysaliin. Kivut olivat kovat. Sain kipulääkkeen x ja kivunlievityksen y. Lopputuloksena syntyi lapsi.

Esimerkki on melko kärjistetty muttei kovin kaukana omasta kokemuksestani. Yksi asia, mistä olen ollut mielissäni muiden synnytystarinoita kuunnellessani on ollut se, ettei kukaan yritä kaunistella sen aikana koettuja tuntemuksia. Sattuu ihan perkeleesti on yksi kuulemani kuvaus ja vierestä seuranneena uskon sen olevan melko lähellä oikeaa totuutta.

Asia, jonka olen synnytystarinoita kuunnellessani huomannut, on olettamus siitä, että miehet pyörtyilevät säännöllisesti synnytyksen aikana. Ikään kuin olisi harvinaisempaa, että mies pysyisi tolpillaan koko toimituksen ajan. Itse en synnytyksen aikana kokenut tajunnanlähdön olevan lähellä missään vaiheessa. Ehkä elokuvat ovat vääristäneet ihmisten kuvaa miesten osasta synnytyksen aikana.

"Nauti nyt vielä nukkumisesta, kun voit..."

 

"...koska lapsen synnyttyä et tule nukkumaan ainakaan kymmeneen vuoteen kunnolla kjäh kjäh kjäh! (ilkikurinen nauru)" Ah, tämä on oikea klassikko. Molemmat odottavat vanhemmat saavat kuulla tämän vähintään muutaman kerran raskauden aikana.

Yleensä sävy on jopa hieman vahingoniloinen. Sanojana on aina joku jo hieman isompien lasten vanhempi. Tämä on myös oikeastaan pelottelua, jonka pyrkimyksenä on murskata tulevien vanhempien usko siihen, että kunnon yöunet ja vanhemmuus voisivat olla kaksi samanaikaisesti tapahtuvaa asiaa.

Höpö höpö, sanon minä. On varmasti tapauksia, joissa lapsi ei tahdo nukkua hyvin vuosiin mutta ainakin omalla kohdallani yöuniani ei ole (vielä) riistetty. Älkää käsittäkö väärin; olen ollut ja olen lähes koko ajan (koko ajan toki vähemmän) väsynyt. Kuitenkaan todellisuus, jolla pelotellaan (yöunet bye bye forever) ei koskaan ole toteutunut. On luonnollisesti ollut kausia ja öitä, jolloin on valvottu.

Pääsääntöisesti sanoisin silti meidän selvinneen vähällä valvomisella.

Vanhemmuus mainitaan koko ajan. Kaikkialla

 

Tultuani isäksi, minua on puhuteltu hyvin usein leikkisästi isänä, iskänä, faijana jne. Se tuntui hieman kummalliselta. Totuus on se, että vaikka vanhemmuus tietenkin muutta vanhemman elämän, ei ihminen lopulta niin kauheasti muutu. Puhun jälleen tietenkin vain omasta kokemuksestani. En tiedä kutsutaanko tuoreita äitejä mutseiksi, äisköiksi tms.

Olen havainnut tätä isäksi puhuttelemista mm. kollegoideni ja ystävieni toimesta. Aloitettuani tämän blogin olen saanut kuulla myös itseäni kutsuttavan Dädäksi. Ansaitusti kaiketi. Odotan vielä, koska Tapsa ensimmäisen kerran kutsuu minua jollakin em. nimikkeistä. Luulen, että sen päivän tulen muistamaan.

Hyväntahtoista tarinointia

Odottava vanhempi saattaa törmätä mm. näihin kliseisiin kerran, useasti tai ei koskaan oman yhdeksän kuukauden ajanjakson aikana. Usein juuri raskaudesta kertominen tai sen paljastaminen kirvottaa osan em. kliseistä. 

Sen haluan silti mainita, että raskaudesta kertominen muille on lähes poikkeuksetta mukava toimitus. Kannattaa sen jälkeen vain varautua kuulemaan edellä mainittuja heittoja ja keskusteluja. Useammin kuin kerran.

Niistä kannattaa kuitenkin napata juttuja mukaansa. Ehkä oppiakin jotain. Lisäksi sivistyneen ihmisen tavoin kuunnella kohteliaasti ja ainakin teeskennellä nauttivansa ja huvittuvansa. Kliseitä laukova tyyppi on perimmiltään yleensä vain mielissään kohta alkavasta vanhemmuudestasi. Koska onhan se aika hieno asia.

Dädäismi #15 - 3 syytä, miksi inhoan hellettä (ja miten selviytyä siitä)

Kesän alussa hermoilin ja toivoin kelien puolesta hyvää kesää. Tiedossa oli erilainen kesä, koska tulisin viettämään sen poikani kanssa, vapaana päivätöistä. Ennen isyysvapaan ja kesän alkua hermoilin hieman, että keksimmekö tekemistä ja sallivatko säät ulkona olemisen. Suomen kesät ovat viime vuosina olleet säiden puolesta melko vaisut, joten huoleni olivat mielestäni oikeutetut.

Enpä olisi uskonut, että kesän loppupuolella katson säätiedotusta ja ilahdun nähdessäni ilman viilenevän ja sateistuvan. Näin kuitenkin kävi. Ennätyskuuma heinäkuu sai minut inhoamaan hellettä. Olen kuullut sanottavan, että (lämpimästä) säästä ei saisi valittaa. Olen eri mieltä ja valitan nyt säästä.

Huomioitavaa on, että olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kyllä, liian lämmin voi olla ja pitänyt itselleni sopivaa lämpötilaa 20-25 asteen välissä. Erittelen seuraavaksi mitkä asiat aiheuttivat helteen seurauksena mielipahaa ja mitä keinoja löysin niistä selviämiseen.

1. Nukkuminen on tuskastuttavaa pyörimistä

Lämpötilat ovat helleaikaan olleet päivisin pahimmillaan yli 30 astetta ja öisinkin yli 20 astetta. Kuten tropiikissa. Kun otetaan huomioon vielä se, että asunto paahtuu auringossa koko päivän, niin yöt ovat erittäin tukalia. 

Olen itse helposti ja runsaasti hikoilevaa tyyppiä. Helleöinä en ole käytännössä käyttänyt peittoa ollenkaan ja silti olen hiestä märkä koko yön. Makuuhuoneessamme on tuuletin muttei se vaihda painostavaa ilmaa huoneessa, ainoastaan kierrättää sitä ympäriinsä.

Uni on katkonaista ja usein hyvin paljolti kuumeista unta muistuttavaa. Olen nähnyt erittäin pitkiä ja sekavia unia viime aikoina ja uskon helteen olevaan syypää tähän. Aamuisin olo ei ole ollut lähimainkaan levännyt. Kaiken kruunaa se tunne, kun heräät siihen samaan pätsiin, jossa olet koko yön kärvistellyt.

Kaikeksi onneksi helle ei juurikaan ole vaikuttanu Tapsan uneen. Poika nukahtaa samoihin aikoihin ja nukkuu käytännössä läpi yön sikeästi. Ainoana huonona puolena hän on alkanut heräämään n. tuntia aiemmin eli ennen kuutta. Joskus hän nukahtaa uudelleen, joskus ei. Silloin kuin ei, olen äreä.

2. Asunnosta ei huvita lähteä ulos

Jos asunnossa on kuuma, ulkona on vielä kuumempi. Päiväsaikaan varjossa on hädin tuskin siedettävää, auringossa taas kaikin puolin tuskallista. Tämä on erityisen kurjaa, kun vietät päivän pienen, uteliaan ja aktiivisen pojan kanssa. Aika kämpässä käy nopeasti tylsäksi molemmille ja jonnekin olisi päästävä.

Pienen lapsen kanssa ulos lähteminen varsinkin helteellä on lievästi sanottuna stressaavaa. Jatkuva huoli aurinkorasvauksen riittävyydestä, tarpeellisesta nesteytyksestä ja hatun päässä pitämisestä tuovat jo itsessään hien pintaan.

Mikäli ulos lähdetään jatkuva varjoisan paikan haeskelu alkaa uuvuttamaan nopeasti. Lisäksi pienen, uteliaan ja aktiivisen pojan pitäminen yhdessä paikassa on lähes mahdotonta, koska kaverilla on tapana tallustaa ympäriinsä taukoamatta välittämättä siitä mitä isä sanoo tai mikä voisi olla omaksi parhaaksi. Pienen ihmisen perässä kyyristely 30 asteen helteessä kysyy selvityimistahtoa.

Ai menkää maauimalaan jäähdyttelemään virkistävään uima-altaaseen? Kävelin kerran Kupittaan maauimalan ohi päiväsaikaan helteisenä päivänä enkä nähnyt uima-allasta pikkulapsimassan alta. Emme menneet Kupittaan maauimalaan silloin emmekä jatkossakaan. Samppalinna on kuulemma parempi mesta ja vielä testaamatta.

3. Helteeltä suojautuminen on vaikeaa

Ilman kylmetessä voi lisätä vaatetta. Ilman kylmetessä lisää voi laittaa lisää vaatetta. Ilman kuumetessa voi vähentää vaatetta. Ilman kuumetessa lisää voi ottaa lisää vaatetta pois. Mutta mitä sitten, kun ei ole enää vaatteita mitä ottaa pois?

Tapsa vietti helteen aikana kotona kaiken ajan pelkässä vaipassa ja oli silti aina hikinen ja nihkeä. Usein hän myös tuntui valittelevan tukalaa oloa. Itse käytin kotona lähinnä uimashortseja ja siinä se. Silti hiki puski lähes joka käänteessä.

Ulos mentäessä oli pakko pukea paita päälle, jotta auringolta olisi edes vähän suojaa (aurinkorasvaa käytettiin luonnollisesti myös). Onneksi vaunujen suojakuomu antoi Tapsalle mukavasti varjoa ja viileyttä. Itse taas hikoilin 20 minuutin kävelyn aikana yhden hihattoman paidan kohtalaisen märäksi.

Helteeltä ei voinut oikein paeta ainakaan pukeutumalla. Olikin siis turvauduttava muihin keinoihin...

Miten toimia pienen lapsen vanhempana helteen iskiessä

Itsestään selvät perusasiat ensin: vaatetus kuntoon molemmille. Tarpeeksi kevyet ja hengittävät vaatteet. Kotona meidän poikamme pärjäsi mainiosti pelkässä vaipassa. Liikkeellä ollessamme päällä oli paita, vaippa sekä hattu.

Nesteytys on äärimmäisen tärkeä asia varsinkin helteisillä keleillä. Itse otin tavaksi tarjota pojalle juotavaa n. kerran tunnissa ja pyrin jättämään vesimukin siten, että hän sai sen halutessaan käsiinsä. On tärkeää muistaa juoda myös itse (kiitos Kapteeni Itsestäänselvyys).

Paikkoja, joissa helteeltä pääsee pakoon hetkeksi: ostoskeskukset ovat kokemukseni mukaan hyvin ilmastoitutuja. Sama pätee ruokakauppoihin. Meillä oli tapana käydä myös kirjastossa lasten osastolla, jossa poju sai temmeltää vapaana, leikkiä leluilla ja ilmastointi takasi viileän tauon ulkona vallitsevasta polttavasta kuumuudesta. Uimista voin myös lämpimästi (heh heh) suositella.

Ruuaksi kannattaa ainakin välipaloilla tarjota mehukkaita hedelmiä, jotka ravinnon lisäksi tarjoavat nestettä. Syö itsekin vastaavanlaista ruokaa vähän väliä.

Yöllä makuuhuone kannattaa pyrkiä pitämään mahdollisimman avoimena ilman vaihtumisen takaamiseksi. Me pidimme ikkunan ja oven auki. Lisäksi kuumimpina öinä tuuletin pyöri nurkassa läpi yön. Mainittakoon, että näistä huolimatta ainakin itse hikoilin koko yön ja nukuin huonosti kuten mainitsin.

Ihanaa, kun helle vaikuttaa nyt menevän ohi. Todennäköisesti kirjoitan talvella tekstin, missä valitan pakkasta ja siitä aiheutuvaa pukeutumisrumbaa. Koskaan ei voi voittaa.

Dädäismi #13 - On hienoa olla isä

Isyys on herättänyt ja herättää minussa monipuolisen kirjon ajatuksia. Ajasta ja paikasta riippuen ne ovat joko positiivisia tai negatiivisia tai jotain siltä väliltä. Joskus huomaan ajattelevani, että ei minua ole tehty isäksi mutta yritän nyt vain jotenkin suoriutua minulle langetetusta tehtävästä. Toisinaan ajattelen isyyden olevan helppoa ja mukavaa.

Näihin tuntemuksiin liittyy lähes aina jokin tapahtuma tai sarja tapahtumia. Hetkinä, kun kaikki sujuu, ajattelen, että onpas tämä helppoa. Vaikeiden tapahtumien aikana tulen ajatelleeksi, että mitähän tästäkin tulee vai tuleeko mitään. Melko luonnollista.

Isyysvapaastani on kulunut nyt suurin piirtein puolet. Isyysvapaan alettua Tapsan kanssa viettämäni aika kohosi huimasti. Olen viettänyt ja tulen viettämään hänen kanssaan kokonaisia päiviä, joskus vuorokausia. Alussa tämä oli se ajatus, mikä minua hirvitti, jopa pelotti.

Ajan myötä olen huomannut, että ajattelen yhä vähemmän negatiivisia ajatuksia vaikka tilanne sellaiset "oikeuttaisikin". Päin vastoin, olen alkanut lähes nauttimaan, kun vanhempana olo heittää eteeni haasteita.

Vietettyäni kokonaisen päivän Tapsan kanssa ja istumme iltapalalla, tunnen ylpeyttä. Tämä ihmisen alku on jälleen selvinnyt yhdestä päivästä elämässään ja se on suurilta osin minun ansiotani. En yritä ottaa kunniaa itselleni poikani kasvusta vaikka onhan minulla siinä iso osa. Tunnen myös ylpeyttä siitä, että olen itse selvinnyt ja (kutakuinkin) järjissäni.

Toinen iso ylpeyden aihe koittaa joka kerta, kun Tapsa osoittaa merkkejä kasvusta ja kehityksestä. Se voi olla jotain täysin pientä ja tavallaan merkityksetöntä kuten jokin uusi äänne. Omia suosikkejani ovat tilanteet, joissa ymmärrän häntä ja hän (välillä) ymmärtää minua. Osaan esimerkiksi melko hyvin jo sanoa, mitä Tapsa tarkoittaa useimmilla toiminnoillaan. Kova, korvia särkevä kiljaisu tarkoittaa 'haluan asian x, jota osoitan tällä hetkellä' tai sydäntä särkevä valittava huudahdus 'en hyväksy sitä, että otit minulta tavaran, jota himoitsin'.

Vastaavasti tulen kovin ylpeäksi siitä, että Tapsa tuntuu ymmärtävän asioita, joita sanon tai osoitan hänelle. Esimerkki iltapalalta: Ojennan hänelle talkkimuruja, jotka hän leikinomaisesti kasaa maitomukinsa päälle pieneen kuperaan osaan. Tapsa vaatii minua antamaan lisää muruja em. kiljaisu+osoitus tyylillään. Sanon 'kato' samalla, kun osoitan hänen mukiinsa, johon muruja on kertynyt. Tapsa havaitsee tilanteen ja alkaa syömään muruja mukinsa päältä, johon oli niitä hetki sitten ylpeänä kerännyt.

En osaa sanoa oliko tälle tekstille jokin "punainen lanka" tai "teema". Mieleni teki yrittää kuvailla joitain ajatuksia, joita vanhemmuus on jälleen minussa herättänyt. Olen mielissäni, että ajatukset ovat useammin ja useammin jotain positiivista. 

Erityisesti, jos päivän tapahtumat eivät olekaan olleet sieltä ihan mahtavimmasta päästä (Esim. tänään olen vaihtanut kaksi ns. nipa-vaippaa ja pessyt ukon päästä varpaisiin tämän jälkeen). Päällimmäisenä ajatuksena on nyt vain, että kyllähän minä tästä selviän. Ja samalla nautin joka hetkestä. Enemmän tai vähemmän. 

Yhä useammin huomaan ajattelevani että, on hienoa olla isä.

P.S. Seuraavassa tekstissä kerron millaista oli matkustaa Tapsan kanssa lentokoneella ulkomailla sijaitsevaan mammalaan ja mitä siellä tapahtui. Pysykää messissä!

Dädäismi #12 - Dädän 5 tärkeintä asiaa

Jatkan ns. 'listicle' -linjalla ja käyn läpi muutaman oma luottoesineen, jotka ovat helpottaneet ja helpottavat omaa arkeani Tapsan vanhempana. Kamppeet eivät ole missään tietyssä järjestyksessä ja koen kaikki yhtä tärkeiksi tilanteesta hieman riippuen. Lähes poikkeuksetta nämä kulkevat mukana pitkillä ja vähän lyhyemmilläkin reissuilla. En listaa tähän mitään itsestään selvyyksiä kuten vaipat tai vaihtovaatteet, koska se ei ole nyt pointtina.

Olisi hauska kuulla, mitä muut vanhemmat kokevat/ovat kokeneet tärkeiksi esineiksi omilla taipaleillaan. Vinkit ovat myös erittäin tervetulleita!

1. Tutti (+nauha)

Tämä riippuu käsittääkseni aika paljon lapsesta. Olen kuullut, että jotkut lapset eivät elämänsä aikana huoli tuttia juuri ollenkaan ja toiset eivät tahtoisi tutista luopua vähän isompanakaan (itse kuuluin muistaakseni jälkimmäiseen ryhmään). Tapsa on ollut suuri tuttien ystävä hyvin varhaisesta iästä lähtien. Aluksi tutti oli läsnä lähinnä nukahtaessa mutta nopeasti siitä tuli apuväline rauhoittumiseen itkun hetkellä ja ilmeisen mukavaa ajanvietettä.

Tutti on hyvä ottaa mukaan lähes aina kodista poistuttaessa. Viime aikoina olen välillä unohtanut tutin kotiin esim. autoillessa kauppaan ja takaisin. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut katastrofeihin. Nykyään Tapsa myös toisinaan nukahtaa pitämättä tuttia suussaan. Kaipa hän kasvaa ja tuttia tarvitaan vähemmän ja vähemmän. Toivon, ettei väistämätön tutista luopuminen tuota kovin suurta tuskaa, kun viimeisestä tutista on päästettävä irti.

Tuttinauha on vanhemman ja miksei lapsenkin todellinen ystävä ja pitäisi olla vakiovaruste kaikille tuttilapsille. Tuttia tarvitsee poimia maasta huomattavasti vähemmän, kun se suusta tipahtaessa jääkin roikkumaan kätevästi lapsen ulottuville. Nauhoja kannattaa olla useampi kuten myös tuttejakin.

2. Muskari-soittolista

 
Yleisesti ottaen kaikki ihmiset pitävät musiikista. Lapset eivät ole poikkeus ja jostain kumman syystä ikivanhat lastenlaulut uppoavat vuodesta toiseen uudellekin sukupolvelle.

En edes muista kuinka monta automatkaa on pelastanut puolisoni koostama soittolista, jonka hän on koonnut toimiessaan ns. muskari-tätinä vuosia sitten. Jotain taianomaista musiikissa on, kun lapsi sitä kuullessaan rauhottuu ja hiljenee kuuntelemaan miten pienillä sammakoilla ei ole korvia tai miten Hyttys-Hubert pistää (sivuhuomio: miksi kukaan tahtoisi kuulla laulun niinkin viheliäisestä massamurhaajasta kuin hyttynen?!).

Havaintojeni mukaan ainakin Tapsa rauhoittuu edelleen parhaiten kuullessaan aina ne samat lapsille suunnatut rallatukset. Olen vaivihkaa yrittänyt soittaa hänelle muutakin ns. aikuisten musiikkia mutta tulokset eivät ole olleet samat. Olen testannut indie-musiikkia, klassista, gangsta-räppiä ja vanhaa rokkia mutta mikään ei pure yhtä hyvin kuin ihhahhaa ihhahhaa hepo hirnahtaa-aa ym. Ehkä se Tapsan mielimusiikki vielä löytyy jostain yllättävästä genrestä.

3. Itkuhälytin aka unihäläri

Harkitsimme itkuhälyttimen ostoa tovin mutta todettuamme talvella parvekepäikkärit parhaiksi, oli ostopäätös lopulta helppo. Satsasimme sen verran, ettemme ottaneet kaupan halvinta ja kriteerinä oli akullinen ts. kannettava malli (miksi kukaan haluaisi alati johdossa kiinni olevan itkuhälyttimen?).

Päädyimme Neonateen myyjän suosituksen saattelemana eikä ole kaduttanut. Toimivuus ja käyttöönoton helppous on huippua eikä vikoja ole ilmennyt vaikka hälärit ovat välillä vahingossa joutuneet Tapsan leikkeihin mukaan.

Mitä itkuhälytin sitten mahdollistaa? No esimerkiksi normaalin elämisen lapsen nukkuessa jossain, missä et paljaalla korvalla kuule hänen ääntelyään. Meillä tämä paikka oli parveke. Nyt parveke on remontissa mutta käytämme itkuhälytintä silti päivittäin. 

Itse vietän iltani lähes poikkeuksetta tietokoneen ääressä, kuten olen maininnut ja tällöin itkuhälytin palvelee loistavasti. Voin rauhassa istua toisella puolella asuntoa kuullokkeet päässä samalla, kun Tapsa nukkuu makuuhuoneessa tyytyväisenä. Itkuhälytin antaa äänen lisäksi myös visuaalisen indikaation, kun se havaitsee lapsen ääntelevän, joten viesti menee taatusti perille vaikka olisikin pelien äänimaailman lumoissa. Plussaa ladattavista akuista, joiden ansiosita paristojen kanssa ei tarvitse säätää.

4. (Hyvät) vaunut

Varmaan isoin yksittäinen satsaus lapsivarusteisiin, jonka olemme tehneet (tässäkin Mamma avusti paljolti, siitä kiitokset!). Päädyimme ostamaan Brion (nyk. Britax) vaunut käytettynä. Pakettiin kuului vaunujen lisäksi erillinen turvakaukalo, jolle autoon laitettava kiinitystelakka sekä vaunuosa pienemmälle vauvalle.

Hyviin vaunuihin satsaaminen on yksi ainoista neuvoista, jonka osaisin antaa tuleville tai uusille vanhemmille. Säästää huomattavasti aikaa (ja hermoja), kun vaunuilla ympäriinsä liikkuminen on vaivatonta ja mukavaa. Minulla on kokemusta lähinnä omista hyvistä vaunuista mutta ne muutamat kerrat, kun on työntänyt vanhoja tai huonoja vaunuja niin ero on kuin yöllä ja päivällä. Omat vaunumme kääntyvät yhden käden ranneliikkeellä 90 astetta kun taas huonompia vaunuja saa vääntää hampaat irveessä kaksin käsin saadakseen ne kääntymään.

Uudet vaunut maksavat paljon (puhutaan jopa nelinumeroisista summista) mutta hyviin satsaaminen on sen arvoista. Käytettynä ostetut vaunut toimivat tyypillisesti ihan yhtä hyvin kuin uudetkin.

Vaunut toimivat liikkeellä ollessa tukikohtana vauvan (ja omien) tavaroiden säilyttämiseen ja ainakin oma poikamme rauhoittuu (myös nukahtaa) vaunuihin helposti.

5. Hedelmäsmoothiepussit

Viimeisimpänä vaan ei todellakaan vähäisimpänä. Tämä pussi suoraan korkeammalta voimalta pitää aina löytyä mukaan, kun ollaan lähdössä ihan mihin tahansa. Pelastaa olemassaolollaan lapsen (ja vanhemman) harmitusryöpyn kourista ja ostaa arvokasta aikaa, jos esim. nälkäraivo lähestyy.

Sisältää tyypillisesti pelkkää (luomu)hedelmää ja tulee äärimmäisen helposti mukaan otettavassa pakkauksessa. Vanhempi lapsi ruokkii tällä itse itsensä (=pitää pussia itse kädessä imiessään sen tyhjäksi), jolloin vanhempi voi vaikka syödä itse molemmilla käsillään! Ainoa miinus tulee melko epäekologisesta pakkauksesta. Toisaalta pieni annoskoko tekee tästä herkusta ah niin kätevän ja kompaktin matkakumppanin. Tekee myös puurosta kuin puurosta herkullisen gourmet-illallisen.

Keksin juuri toisen neuvon, jonka voisin antaa uusille tai tuleville vanhemmille: kun lapsesi on siinä iässä, että ruokavalioon voi lisätä muutakin kuin rintamaitoa, osta hedelmäsmoothieta äläkä katso taaksesi. Rakastan sinua hedelmäsmoothiepussi.

Dädäismi #11 - 5 havaintoa isyydestä

Isyyttä on kohta vuosi takana. Poika on edelleen elossa ja voi hyvin. Kuulin hiljattain sanottavan, että vanhempien ensimmäisen lapsen ensimmäin syntymäpäivä tulisi olla yhtä paljon vanhempien juhla kuin lapsen. Olen samaa mieltä. Ovathan vanhemmat selviytyneet ensimmäisestä vuodesta maailmassa, jossa aivan kaikki on heitetty päälaelleen. Lapsi itsessään ei ole tehnyt eloonjäämisekseen paljoakaan.

Ajattelin koota alle muutaman havainnon, joita olen tehnyt kuluneen vuoden aikana. Ne saattavat olla universaaleja tai sitten koskea ainoastaan minua Tapsan isänä.

1. Olen jatkuvasti kateellinen lapsettomille

Mikäli sinulla ei ole omia lapsia tai et ole elämässäsi enää vastuussa lapsistasi (=he ovat aikuisia) olen sinulle kateellinen vähintään kerran päivässä. Se, ettei ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään tuntuu taivaalliselta ja kaukaiselta. Koska olen ihminen ja elämä on ironista, en osannut arvostaa tätä piirrettä elämässäni, ollessani vastuussa vain itsestäni.

Kävellessäni kadulla lastenvaunuja työnnellen katselen ja mietin mitähän vastaantulevat aikovat tehdä loppupäivällään. Tulen kateelliseksi ajatuksesta, että he voivat (kuvitelmissani) mennä ja tehdä mitä huvittaa. Itse mietin lähinnä, koska söimme viimeksi ja koska ja mitä syömme seuraavaksi.

Kuullostaako katkeralta? Mahdollisesti se on katkeruutta. Yksi suomalaisen perisynneistä on kateus. Tähän ajatukseni silti palaavat kerta toisensa jälkeen.

2. Nälkäisenä päähän tulleet ajatukset eivät ole todellisia

Pidän syömisestä. Syön kohtalaisen paljon päivän aikana. En pidä nälkäisenä olemisesta. Tähän liittyen olen tehnyt itsestäni havainnon viimeisen vuoden aikana. Jotkut tulevat äreäksi tai kiukuttelevaksi kokiessaan keskivertoa kovempaa nälän tunnetta. Ylittäessäni tietyn pisteen nälkäisyydessä, mieleni synkistyy ja saatan muuttua ajatuksiltani todella myrkylliseksi. Havaitsen tämän siinä, että syötyäni ihmettelen, miksi ajattelin elämästä niin synkeästi.

Näin ollen olen todennut, että pysyn positiivisena ja toiveikkaana vaikeinakin päivinä, jos pidän huolta ravinnon saannistani. Nälkäsynkistely liittyy myös läheisesti tilanteisiin, joissa minun pitää toimia tehokkaasti ja ruokailu odottaa alkamistaan (kauppareissu, lapsen kanssa kotiin hankkiutuminen täydessä bussissa jne.). Pitäisi ehkä yrittää opetella kantamaan mukana jotain energiapatukkaa, jotta äkilliset verensokerivajauksen aiheuttamat pimeät ajatukset pysyisivät aisoissa.

3. Nukkuva lapsi on vanhemmuuden parasta antia

Nukkuva lapsi on kaunis olen kuullut sanottavan. En voisi olla enempää samaa mieltä. Nukkuva lapsi ei pelkästään ole erittäin hellyyttävä ja sievä ilmestys mutta se symboloi rauhaa sekä lapsen että vanhemman sielussa. Lapsen nukkuessa vanhempi on vapaa vanhemmudesta hetkeksi. Tietenkin vanhempi on vanhempi lapselleen koko ajan oli lapsi valveilla tai ei. Kuitenkin lapsen nukkuessa vanhempi voi vapaasti tehdä asioita ilman, että niihin vaikuttaa lapsen läsnäolo. Lapsen nukkuessa saa tauon.

Samalla myös voi tuntea hyvää oloa siitä, että lapsi saa tarvitsemaansa lepoa ja tulee heräämään (yleensä) entistä virkeämpänä ja voimakkaampana. Lapsen nukkuminen yöaikaan on myös aika siistiä. Silloin voi itsekin nukkua ja mikäs sen mukavampaa. Muistelen, että lapsen kanssa valvominen ei ole sieltä parhaasta päästä.

4. Lapsen hymyyn on mahdotonta olla vastaamatta hymyllä

Jos nukkuva lapsi on kaunis näky, niin hymyilevä tai naurava lapsi on riemastuttava näky. En aina osaa sanoa, mikä tai kuka Tapsan saa nauramaan mutta, kun hän nauraa en voi kuin nauraa mukana. Samaten hänen hymynsä saa aina minutkin hymyilemään.

Lapsen hymy on jollain tapaa niin vilpitön ja aito, että se huokuu hyvyyttä, joka tarttuu. Poikani nauru on yksi lempiäänistäni maailmassa.

5. Vanhemmuus on (tärkeä) työ

Vanhempana oleminen on työtä. Se ei ehkä ole suoraan verrattavissa asioihin, joita perinteisesti pidämme työnä kuten oleminen kaupan kassalla tai bussin ajaminen. Vanhemmuus on työ, joka pitää otteessaan vuorokauden ympäri (toki välillä saa tauon ks. kohta 3) eikä sairaslomia juuri jaeta. Välillä työ saattaa tuntua raskaalta, jopa epätoivoiselta. Viimeksi tänään epäonnistuin ensin laittamaan Tapsan päiväunille, jonka jälkeen tarjoamani lounas löytyi nopeasti keittiön lattialta (note to self: ei tomaattipohjaisia soseruokia enää kaupasta).

Tässä työssä on kuitenkin yksi ainutlaatuinen aspekti: näet ja tunnet työsi tuloksen jatkuvasti. Saat myös välitöntä palautetta suoraan tai epäsuorasti jatkuvalla syötöllä. Muutoksien implementointi pitäisi näin ollen olla helppoa mutta eihän se sitä aina ole. Moni voi antaa neuvoja siihen, kuinka hoidat työsi mutta lopulta päätöksen teet aina itse. Toki työparisi näkemyksen huomioon ottaen.

Koska työ sitten loppuu? Kuulemani mukaan ei koskaan. Tällä hetkellä ajatus hieman hirvittää minua mutta tiedän, että mieleni tulee muuttumaan ja kaipaan vielä aikoja, jolloin oma työni oli alkutekijöissään.

Dädäismi #10 - Sairastelua

No nyt. Yksi etukäteen vanhemmuudessa eniten pelottaneista asioista on koettu. Nimittäin lapsen sairastuminen ja sairastaminen lapsen kanssa. Toki Tapsalla on ollut pari lievää flunssaa mutta nyt taudiksi valikoitui se itselleni kaikista pahin ja ikävin: vatsatauti.

Viime viikon tiistai-iltana katson kaikessa rauhassa Mestarien Liigan välieräottelua sohvalla, kun puolisoni ilmoittaa, että Tapsa on oksentanut unissaan. Menen katsomaan ja toden totta: sängyllä on messevät laatat. Poju on tokkurainen herättyään vasta ja hieroo oksennuksessa olevalla kädellä korvaansa. Alamme puolison kanssa pähkäilemään: Tapsa oli saman päivän aamuna kolauttanut päätään lattiaan, joten epäilimme aivotärähdyksen olevan yksi mahdollinen pahoinvoinnin aiheuttaja.

Neuvonpitomme aikana poju oksentaa uudestaan ja tällä kertaa äiti saa osan vatsalaukun sisällöstä päälleen. Samalla, kun siivoamme ja vaihdamme vaatteita keskustelemme käynnistä päivystyksessä varotoimenpiteenä aivotärähdyksen varalta. Soitto päivystykseen ja kohta olemme matkalla. Ennen lähtöä vielä kolmas oksennus. Äiti on puhelimessa, joten tällä kertaa tulilinjalle osuu isä. Kello lähestyy puolta yötä ja Liverpool takoo AS Roman verkkoon liukuhihnalta maaleja, joista näen yhden (nyyh).

Saavumme päivystykseen ja meidät ohjataan odottamaan hoitajaa. Hoitaja ja opiskelija haastattelevat meidät. Tässä vaiheessa Tapsa on antanut ylen 4-5 kertaa. Poika on siitä huolimatta yllättävän tyyni, joskin kovin väsynyt. Vietämme odotustilassa jokusen tovin jonottaessamme lääkärin vastaanotolle tarkistusta varten. 

Lääkäri tarkisti Tapsan motoriset toiminnot ja kaiken mitä aivotärähdyksen saaneelta tyypillisesti tarkistetaan. Kaikki toimi oikein ja poju oli edelleen hyvin rauhallinen ja hymyili reippaasti lääkärille. Kaikki oli lääkärin mukaan kunnossa mutta varotoimenpiteenä jäisimme yöksi seurantaan lasten kirurgian vuodeosastolle. Vain toinen vanhemmista saisi jäädä lapsen seuraksi. Toteamme puolisoni kanssa, että Tapsa arvostaisi äidin seuraa ehkä hitusen enemmän vaikkakin vain siitä syystä, että ruokaa olisi koko ajan saatavilla helposti.

Kuljimme sisäkautta TYKSin uudelta puolelta vanhalle puolelle, missä osasto sijaitsi. Matkaan sisältyi fantastinen etappi, jossa saimme olla ikään kuin ylikokoisen törmäilyauton kyydissä ja viilettää pitkin käytäviä. Tapsa makoili tyytyväisenä vaunuissaan ja osoitti välillä innostuneen ihmetyksen merkkejä, kun kyytimme kiisi pitkin öisiä TYKSin kulkuväyliä.

Seuraavana aamuna pieni toipilas todettiin olevan kotiinlähtökunnossa. Kotiudimme ennen puolta päivää ja vietimme päivän rennosti lepäillen ja palautuen.

Eikä siinä vielä kaikki...

Osastolta kotiutumista seuraavana päivänä olin töissä normaalisti. Iltapäivällä saavuttuani kotiin kävimme Tapsan kanssa saattamassa puolisoni bussille, jolla tämä lähti harrastuksiinsa. Oli aurinkoista ja kaikki hyvin. Paitsi tunsin kropassani, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan.

Pääsimme kotiin ja panin merkille hieman heikon olotilani ja voimakkaan närästyksen. En miettinyt asiaa sen tarkemmin vaan hoidin pojun iltatoimien kautta sänkyyn, johon hän nukahti lähes saman tien.

Illan edetessä oloni huononi jyrkästi ja puolisoni saavuttua kotiin olin pahoinvoiva, hikoileva, hytisevä ja tärisevä ihmisraunio. Aivotärähdys oli kuin olikin ollut vika diagnoosi. Vanha kunnon vatsatautihan se oli. Koin erittäin syvää ahdistusta kohtalostani. Vatsa tuntui heittelehtivän kropassani, hiki ja vilu vuorottelivat ja hyvää asentoa oli mahdoton löytää.

Yöstä en muista paljoa muuta kuin em. hyvän asennon löytäminen oli oikeasti täysin mahdotonta. Kolottava särky tuntui luissa ja ytimissä, päätä särki ja mieli oli murheellinen. Selvisin aamuun joten kuten ja sain jäädä Tapsan herättyä makaamaan sänkyyn muutamaksi tunniksi vaikka puolisoni raportoi herättyään tuntevansa olonsa hieman huonoksi.

Todella mahtavaa, muistan ajatelleeni. Nyt tulemme molemmat olemaan tämän itse perkeleen keksimän taudin kourissa ja pitäisi toimia normaalisti vanhempana lapselle, joka ei pysy paikallaan ikinä viittä sekuntia kauempaa. Tämä tulisi olemaan koettelemuksista tähän saakka kovin pl. synnytys.

Ennustukseni ei ollut paljoa pielessä. Puoleen päivään mennessä puolisoni oli joutunut säälimättömän viruksen* runtelemaksi ja makasi sängyssä hyvin voimakkaan pahoinvoinnin lamaannuttamana (kuulemma pahempi kuin raskauden aiheuttamat aamupahoinvoinnit!). Olin itse päässyt lamaannuttavimmasta pahoinvoinnista eroon mutta kolotus ja yleinen olon huteruus vaikeuttivat elämisestä nauttimista vielä merkittävästi.

Tässä kohtaa tein havainnon: lapsesi ei välitä siitä oletko kipeä vai et. Näin pieni lapsi ei edes ymmärrä mitä eroa on kipeällä ja terveellä. Normaalisti tässä olotilassa tulisi tehdä hyvin vähän muuta kuin maata paikallaan ja nauttia nestettä. Minä kuitenkin kyyristelin pojun perässä pitkin asuntoa ja yritin olla ajattelematta särkyä, joka runteli ruumistani.

Selvisin jotenkin Tapsan lounaasta ja sain itsekin syötyä mandariinin ja kauravälipalan. Pieni voitto. Päätin, että lähden ulkoilemaan aurinkoon Tapsan ja Urhon kanssa antaakseni puolisolleni rauhan lepäämiseen ja itselleni eheyttävää raitista ilmaa ja auringon valoa.

Ulkona oloni lähti varovasti kohenemaan. Muistelin jostain kuulemaani faktatietoa, että vatsatauti on tyypillisesti raju mutta nopea. Turvauduin tähän ajatukseen ja juttelin Tapsalle niitä näitä kävellessämme pitkin ja poikin.

Iltaan mennessä elämä alkoi voittaa ja pystyimme puolisoni kanssa nauttimaan ensimmäiset ateriamme yli vuorokauteen. 

Elämän voitto.

Voin rehellisesti sanoa, että vatsataudin kanssa kamppailu samalla, kun pieni ihminen on vastuullasi eikä tiedä tuon taivaallista helvetillisestä olotilastasi, oli yksi elämäni raskaimpia kokemuksia. Varmasti moni on kokenut pahempaakin ja meilläkin pahimmat sairastelut voivat olla vielä edessä. Pienen lapsen perässä heiluminen ollessasi kaiken järjen mittarien mukaan täysin sänkypotilas oli kuitenkin aivan järkyttävää kidutusta. Ehkä seuraavalla kerralla olen vahvempi mutta eihän se seuraava kerta ole aivan heti kohta? Eihän?

Ihmettelin jälkikäteen Tapsan urheutta. Poika ei missään vaiheessa osoittanut sen erityisempiä merkkejä epämukavuudesta. Ei edes sairaalassa ollessaan ja joutuessaan valvomaan ison osan ajasta, jonka normaalisti nukkuisi sikeästi. Päättelin, ettei pojalla voinut olla yhtä karmaiseva olo kuin minulla ja puolisollani. Noin pieni ihminenhän menisi täysin hysteeriseksi, jos kokisi vastaavaa ruumiin runtelevaa särkyä ja pahoinvointia. Tai ehkä Tapsa on vain rautainen tyyppi, joka ei pienistä hätkähdä. Toivon sitä hänelle.

*Oletimme kyseessä olleen (noro)virus, koska tautiin sairastuivat myös Tapsan lähipiiristä kaksi isovanhempaa heidän oltua Tapsan kanssa kosketuksissa sairaalasta kotiin päästyämme.

Dädäismi #9 - Ajatuksia ruuduista

Nykyään keskustellaan paljolti siitä, miten paljon ihmiset viettävät aikaa tuijottaen erinäisiä ruutuja (=näyttöjä). Enimmäkseen ihmiset viettävät aikaa älypuhelimen äärellä, toisena tulee kaiketi vielä televisio ja kolmantena arvelisin olevan tietokone (ei lähdettä näihin; omia mielikuviani).

Itse vietän ruutujen ääressä ison osan valveillaoloajastani. Töissä olen näytön ääressä kahdeksan tuntisen päivän aikana ainakin kuusi tuntia. Kotona mieliajanvietteeni tapahtuvat tietokoneen näytön ääressä. Väliajat tulee tuijoteltua puhelimesta milloin mitäkin. 

Olen alkanut tiedostamaan korkeaa ruutuaikaani ja tunnen siitä hieman syyllisyyttä. Varsinkin puhelimella vietettyä aikaa pitäisi karsia, koska siitä suurin osa on turhaa ajan tappamista (vaikkakin usein mukavaa sellaista). Olen pyrkinyt vähentämään omaa ruutuaikaani esim. kirjoittamalla ruokalistat vanhalle kunnon paperille käyttäen vanhaa kunnon kynää. Työmatkat bussissa kuuntelen podcasteja johtuen osittain myös siitä, että ruudun tuijottelu keskustassa ajavassa bussissa saa minut pahoinvoivaksi.

Olen alkanut kiinnittää huomiota Tapsan "ruutualtistumiselle". 
Kodissamme on televisio päällä harvakseltaan ja useimmiten vain iltaisin. Samoin tietokoneet. Puhelimet ovat luonnollisesti (onko se luonnollista?) päällä koko päivän ja niitä tulee vilkuiltua epätasaisen säännöllisin väliajoin. Sanoisin silti, että Tapsa "altistuu ruuduille" (käytetään nyt tätä ilmausta vaikka se on sävyltään mielestäni hieman turhan dramaattinen) kohtalaisen vähän.

Useimmat kasvatusoppaat (viralliset ja epäviralliset) ovat tyypillisesti ohjeistaneet, että mitä vähemmän aikaa lapsi tai vauva viettää ruudun ääressä, sen parempi. Osittain tästä syystä koen aina vähintään hieman huonoa omatuntoa, jos esim. televisio on päällä Tapsan ollessa huoneessa.

Mielessäni pyörii ajatukset siitä, että jos lapsi katsoo television ruutua edes viittä sekuntia pidempään on keskittymishäiriö myöhemmällä iällä taattu. Vaihtoehtoisesti saatan kuvitella, että ruudusta tulee ainoa asia, mistä lapsi on aidosti kiinnostunut ja olen välinpitämättömyydelläni luonut todellisen television orjan.

Todellisuudessa Tapsa kuitenkin saattaa katsahtaa televisiota kohti mutta jatkaa pian omia touhujaan lelujensa tai kirjojensa kanssa. Televisio ei juurikaan häntä kiinnosta. Ajoittain hän saattaa jäädä katselemaan jos ruudusta näkyy piirrettyjä tai jotain mielenkiintoista. Säätiedotukset olivat hänen suosikkinsa muutaman kuukauden ikäisenä.

Mikäli Tapsa katsoo televisiota keskittyneesti, hän jaksaa keskittyä enintään 10 minuuttia. Pidän tätä hyvänä merkkinä: lapsi on pidemmän päälle kiinnostuneempi ympäröivästä kosketusetäisyydellä olevasta maailmasta kuin ruudusta, joka näyttää vain joitain kuvastuksia siitä.

On myös hetkiä, jolloin televisiosta on hyötyä Tapsan kanssa. Ulkovaatteiden pukeminen pojulle ei ole hänen mielipuuhaansa (tykkääkö kukaan lapsi tästä?). Kovassa kiireessä ulkovaatteiden pukeminen ei ole hauska kokemus kenellekään. Television päälle laittaminen tässä tilanteessa on oiva helpotus kummallekin. Vanhempi saa rauhassa ja ripeästi pukea lapsen ja lapsi sujahtaa huomaamattaan ulkovaatteisiin keskittyessään sisäistämään ruudun tapahtumia. Tässäkin tilanteessa lapsen ruudulle altistumisen voi laskea minuuteissa.

Entäs sitten puhelin? Lapsen kanssa yksin vietetty päivä tuntuu usein pitkältä. Jos otat puhelimen esiin lapsen ollessa seurassasi seuraa usein syyllinen olo. Ei ole mielestäni väärin käyttää pieni osa lapsen kanssa vietetystä ajasta tsekkaamalla mitä tapahtuu ulkomaailmasa. Tämän on todennut myös eräs tutkija. Itse yritän suhtautua puhelimen käyttämiseen samoin tavoin kuin suhtaudun siihen kenen tahansa ihmisen seurassa: Ollessasi toisen ihmisen seurassa, tulisi huomiosi olla hänessä, ei puhelimessasi. Pienet puhelintauot silti sallittakoon.

Lisähuomiona mainitsen vielä, että vanhemman, joka on lapsensa seurassa tulisi aina varata päähuomio lapselleen. Puhelimelle suodaan vain hetkellistä huomiota, jos sitäkään. Mikäli lapsi hakee vanhemmaltaan huomiota on oltava valmiina antamaan sitä. Toisena asiana haluan tuoda esiin itseäni vaivaavan ilmiön: vanhemmat, jotka laittavat vauvansa eteen puhelimen näytöllä pyörivän videon aina esim. ruokailun ajaksi. Miten lapsi koskaan oppii syömään ilman silmien edessä pyörivää viihdykettä, jos se vauvasta asti on osa ruokailua? 

Tapsa on tällä hetkellä niin vilkas ja vauhdikas (kohta hän ottaa jalat alleen ja Luoja meitä auttakoon, kun yritämme pysyä hänen perässään), ettei tietokoneen käyttäminen ole käytännössä mahdollista kuin sekunteja kerrallaan hänen ollessa samassa tilassa. Toisinaan pidän pöytääni seisoma-asennossa ja teen jotain, minkä voin helposti keskeyttää samalla, kun Tapsa touhuaa huoneessa omiaan. Seisomasta pääsen myös ripeästi väliin, jos katastrofi uhkaa.

Yleisellä tasolla, rohkaisen kaikkia tiedostamaan (en sanonut muuttamaan) ruututottumuksiaan. Itse tiedostan, että oma ruutuaikani on tällä hetkellä korkea. Koen kuitenkin, että elämääni kuuluu vielä paljon muutakin kuin ruutujen tuijottelu, joten en ole huolissani. Se, tuleeko Tapsalle rajoituksia ruutuaikaan joskus myöhemmin, jää nähtäväksi. Minulla oli lapsena "peliaika", ja pelaan pelejä vieläkin hartaudella ja mahdollisuuksien mukaan useita tunteja kerrallaan. Päätelkää tästä, mitä tahdotte.

Dädäismi #8 - Alle kuukausi isyyslomaan

Alle kuukauden päästä jään kolme kuukautta kestävälle isyyslomalle. Todellisuudessa kyseessä on yhdistelmä erinäisiä vapaita, joita järjestelin viettääkkseni kolmen kuukauden kesäloman Tapsan kanssa. Suomen valtiossa tämä on mahdollista. Olen kiitollinen. Ja jännittynyt sekä innoissani.

Ajankohta ei voisi olla parempi. Poju täyttää vuoden ja Suomen kesä alkaa. Toivon mukaan kesä muistuttaa omia lapsuuden kesiäni kelien puolesta tänä vuonna.

Mitä sitten odotan isyyslomalta? Usein visiossani kuljemme Tapsan kanssa jokirannassa ja aurinko paistaa. Pysähdymme nurmikolle ja Tapsa nukkuu vaunuissa päiväunet, jonka aikana syvennyn hyvään kirjaan. Elämä on ihanaa. Tietenkään kaikki hetket eivät tule olemaan näin ruusuisia mutta haluan uskoa, että elämä hymyilisi suurimman osan ajasta.

Toivon, ettei aika käy pitkäksi. Olen aiemmin maininnut ainakin yhdessä kirjoituksessani, että pienen ihmisen kanssa vietetty aika käy usein pitkäksi. Tämä koskee enimmäkseen kuitenkin sisätiloja. Kesän saapuessa tekemisen mahdollisuudet moninkertaistuvat. Ajan saa kulumaan huomattavasti ripeämmin, kun lapsen kanssa lähtee oikeastaan ihan mihin tahansa. Oman kodin seinien sisällä aika sen sijaan usein tuntuu matelevan.

En ole vielä sen tarkemmin ryhtynyt konkretisoimaan, mitä kaikkea tulemme Tapsan kanssa kesälomamme aikana tekemään. Tapsa alkaa olemaan jo siinä iässä, että esimerkiksi leikkipuistoon meneminen ei ole naurettava ajatus. Yritän miettiä yksityiskohtia mahdollisimman vähän etukäteen, jotta en aseta itselleni paineita. En kanna huolta myöskään siitä, tulenko pärjäämään Tapsan kanssa pidempiä aikoja kahdestaan. Tähän olemme osoittaneet pystyvämme useita kertoja aiemminkin. Hedelmäsmoothie takataskussa selviydymme kesästä voittajina.

Alkavasta isyyslomasta (ja kesästä!) olen oikeastaan vain innostunut ja odottavainen. Työnjakomme on ollut minun ja puolisoni välillä koko Tapsan olemassaolon ajan se, että käyn itse töissä ja Tapsa on kotona äitinsä kanssa. Viime kuukausien aikana kuvio on hieman sekoittunut myös puolisoni käydessä viikottain tekemässä muutamia työvuoroja.

Alusta saakka olen ollut sitä mieltä, että se, kumpi jää lapsen kanssa kotiin, saa osakseen rankemman tehtävän. Vietettyäni pidempiä ajanjaksoja Tapsan kanssa en välttämättä enää allekirjoittaisi tätä väittämää. En silti sano, etteikö kotivanhempana olo olisi ajoittain hyvinkin raskasta mutten pidä sitä enää kaikki voimavarat ja elinvoimat kuluttavana loputtomana urakkana. 

Tapsan kasvettua ovat kotipäivät myös helpottuneet. Pienenä vauvana Tapsa kärsi runsaista vatsavaivoista, joka saattoi tarkoittaa kokopäiväistä lohdutonta itkua. Tyypillisesti pieni vauva ei myöskään valveilla ollessaan viihdy juurikaan muualla kuin sylissä, mikä myöskin sitoo kotona olevaa vanhempaa.

Oman haasteensa isyyslomaan ja kesään tuo taloyhtiössämme alkava parvekeremontti. Kaikkien asuntojen parvekkeet tulevat olemaan kirjoitushetkellä tuntemattoman pituisen ajan pois käytöstä. Tapsa on lähes koko elämänsä nukkunut päiväunensa poikkeuksetta parvekkeella. Nyt tämä ei tule enää olemaan mahdollista ja tästä kannan hieman huolta. Toki päiväunet pitää ennemmin tai myöhemmin opetella nukkumaan muuallakin kuin vaunuissa. Viimeistään hoitoon mennessä Tapsan vaunupäikkärit tulevat päättymään. Nyt niistä on hieman pakko opetella eroon vaikka kesällä voi kelien puitteissa lähteä ulkoilemaan ja antaa pojun nukkua vaunuissa ulkosalla samalla, kun itse hengailee vieressä.

Kuten mainitsin isyyslomani päätyttyä elokuussa Tapsa aloittaa päivähoidon. Pieni poikamme ei olekaan enää niin pieni, että viettäisi kaiket päivät kotona jomman kumman vanhemman seurassa. Tämä tuo hieman haikean olon mutta toisaalta olen tyytyväinen, että pääsemme puolisoni kanssa molemmat työelämään, joka taasen mahdollistaa muita asioita mm. taloudellisesti.

Olen kiitollinen, että saan viettää pidemmän ajan poikani kanssa. Luonnollisesti olen saanut viettää runsaasti aikaa hänen kanssaan ollessani työelämässä mutta nyt tilanne on eri. "Päivätyöni" on olla hänen isänsä kolmen kuukauden ajan (tietenkin isänä oleminen on kokopäiväinen työ oli lomalla tai ei mutta tiedätte mitä ajan takaa). 

Koen jo nyt omaavan hyvän ja alati syventyvän suhteen poikaani. Uskon sen syvenevän entisestään, kun pääsemme viettämään aikaa yhdessä, tekemään juttuja yhdessä ja yksinkertaisesti hengailemaan yhdessä.

Uskon, että pidemmän isyysloman pitäminen vaikuttaa myös parisuhteeseen positiivisella tavalla. Se, millaista on olla kaiket päivät lapsen kanssa kotivanhempana (hyvässä ja pahassa), ei varmasti aukene ellei ole sitä kokenut itse. Pidän erittäin tärkeänä, että myös minä pääsen kokemaan tämän, eikä vain puolisoni.

Elän käsityksessä, että nykyäänkin isän kotiin jäämistä ihmetellään. Mielestäni asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Onhan isä yhtä paljon lapsen vanhempi kuin äitikin. Toki joitakin perheitä saattaa sitoa taloudelliset rajoitteet, joiden puitteissa vanhempainvapaat on järjestettävä. Rohkaisen silti kaikkia uusia vanhempia hyödyntämään tilaisuus olla pidennetty ajanjakso kotivanhempana lapselleen. Minulle on kerrottu, että lapsi on pieni vain silmänräpäykseltä tuntuvan hetken. Siitä kannattaa siis yrittää nauttia täysin siemauksin. Itse pyrin näin tekemään ja olen omasta mahdollisuudestani valtavan iloinen.
 

Dädäismi #7 - Se paniikinomainen tunne, kun...

Istuin bussissa matkalla töistä kotiin. Olin menossa hakemaan Urho-koiraa, jonka kanssa suuntaisimme suoraan Tapsan isovanhempien luokse hakemaan pojua. Tapsa oli ollut puolisoni päällekkäin menevän työvuoron takia isovanhemmilla päivän hoidossa.

Saavuin paikalle, kiitin, sujautin pojun vaunuihin ja kohta talsimme kohti kotia puoliksi jäisellä ja puoliksi märällä jalkakäytävällä. Olin saanut aiemmin päivällä whatsappin välityksellä ohjeistuksen pojan päivällisestä:

Kuullostaa yksinkertaiselta.

Saavuimme kotiin ja pojan valittelusta päättelin nälän olevan jo merkittävä. Suuntasimme suoraan keittiöön, istutin pojan syöttötuoliin riisikakkupalan kanssa (näillä on hyvä ostaa aikaa, kun hääräät pääateriaa valmiiksi nälkäiselle lapselle) ja aloin leikkaamaan em. avokadoa.

Olen syönyt elämässäni useamman avokadon (useamman kuin 50 mutta varmaan vähemmän kuin 150) mutten koe olevani avokado-asiantuntija missään nimessä. Siksi ihmetykseni oli ilmeinen, kun sain avokadon halki ja kiven poistettua.

Kuiva, kova ja outo eivät ole kovin mairettelvia adjektiiveja puhuttaessa avokadosta.

Toden totta, kaikki ei ollut tässä avokadossa kohdallaan. Yritin kuumeisesti miettiä, annanko tästä huolimatta palaset pojalle maistettavaksi. Tapsa mutusteli vielä kohtalaisen tyytyväisenä riisikakkua. Maistoin itse avokadoa toistamiseen ja totesin edelleen maun olevan pielessä. Avokado jouti biojäteastiaan.

Nyt minulla oli pulma ja kello kävi. Riisikakun loppu oli jo lentänyt lattialle ja sieltä päätynyt Urhon kitaan. Tapsa katsoi minua odottavaisena ja selitykset eivät nyt kelpaisi. 

Tutkin jääkaappia. Hedelmäsmoothie ei nyt pelastaisi minua, koska Tapsa oli sellaisen jo tänään saanut (ei makeaa mahan täydeltä). Pakastimessa oli aiemmin tehtyjä annoksia kalaa ja perunaa mutta niitä poju oli syönyt jo kaksi saman viikon aikana. Vaihtelua pöytään oli tullut ohjeeksi. Raportoin tilanteesta reaaliajassa puolisolleni whatsappissa. Olin hikinen. Puhelimen akku oli loppumassa. Ratkaisun olisi löydyttävä pian.

Pitkältä tuntuvan pohdinnan jälkeen päädyin ottamaan pakastimesta kaksi jäistä lihapullaa. Niiden sulaessa mikrossa mietin millä ilveellä tarjoan kaksi kuivaa lihapullaa uskottavasti vaativalle syöjälle. Päätin, että hajotan lihapullat pieneksi muruksi ja syötän ne yksinkertaisesti haarukalla. Ihan pokkana, kuten sanotaan

Vaati kyllä aikamoista pokeria yrittää tarjota tätä yritelmää.

Istuin alas ja tarjosin ensimmäisen haarukallisen. Tapsa katsoi minua hieman säälivästi mutta otti lihapullan murut suuhunsa. Kovin montaa haarukallista emme päässeet eteenpäin kun poika alkoi osoittaa tyytymättömyyden merkkejä. En ihmetellyt, koska olihan tarjonta aika surkeaa. Tarvitsin uuden idean. Samalla hetkellä whatsappiin ilmestyi viesti (epä)suoraan korkeammalta voimalta:

  

Turkkilainen jugurtti! Mikä ihana pelastus. Ryntäsin hakemaan jugurtin jääkaapista ja sekoitin sekaan hedelmäsmoothien. Aloin kiireesti lusikoimaan kellertävää päivänpelastusta pojun suuhun. Tämä sai tyydyttävän vastaanoton. Huokaisin. Siinä lusikoidessani Tapsa löysi vielä jauhelihapullan muruja ruokalapustaan ja niitä päätyi jugurtin sekaan. Kaikkien mutkien kautta tarjolla olikin lopulta ekstraspesiaaliherkkua.

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja yksi helpottunut isä. Tämän episodin päätteeksi päätin, että kotiimme hankitaan hätävararuokavarasto Tapsalle välttyäksemme vastaanvanlaiselta sydämentykytykseltä jatkossa. No, ainakin poika tuli ruokittua ja samalla syntyi uusi ruoka taaperoikää lähestyville: turkkilainen hedelmäsmoothiejauhelihajugurtti.

P.S. Kaiken tämän aikana en itse luonnollisestikaan ehtinyt syödä mitään ja edellisestä ateriasta oli kulunut useampi tunti. Uskon merkittävän näläntunteen vaikuttaneen tilanteen eskaloitumiseen ja pyrin jatkossa ruokkimaan itseni kohtalaisessa ajassa välttyäkseni turhalta panikoinnilta.