Dädäismi #1 - Pohdintaa aamuyön valvottuina tunteina

Viime yönä poikani meni nukkumaan (rääkyen) suurin piirtein klo 20.20. Olimme puolisoni kanssa nukkumassa noin klo 22.30. Klo 01.30 poika heräsi. Ensin alkoi ähisevä pyöriminen, joka pian kehittyi keskivertoitkuksi ja lopulta huipentui kunnon rääkymiseksi.

Tietenkään tämä kaikki ei tapahtunut yhden lauseen aikana vaan valvoimme yhdessä pojan kanssa hieman yli kaksi tuntia. Klo 03.30 hän viimeisen ja voimakkaimman rääkymiskohtauksen saattelemana lysähti mahalleen ja nukahti. Mitä kaikkea tämän aikana ehdin ajattelemaan? Aika paljonkin.

Yleensä ensimmäinen ajatus vanhemman (ainakin omassani) päässä, kun lapsi yöllä herää on, mikä voisi olla vialla. Vatsa kipeä? Hammaskipua? Kylmä? Kuuma? Nälkä? Näitä asioita käy läpi mielessään kun samalla koittaa hellävaroen rauhoittaa levotonta lasta toivoen, ettei lapsi aio valvoa kahta tuntia putkeen kuten silloin viime kerralla.

Toisena ainakin oman mieleni valtaa yleensä hyvin äkkiä ärtymys. Huomasin tämän piirteen itsessäni kunnolla oikeastaan vasta tultuani vanhemmaksi: ärsyynnyn hyvinkin nopeasti, jos minut herätetään kesken unien ns. "ilman syytä". Tietenkin lapsen hätä on syy herätä mutta keskeytettyt unet saavat minut silti lähes aina äreäksi. Olettaisin tämän olevan melko tyypillistä.

Ärtymyksen kanssa on luonnollisesti opittava elämään eikä se saa ottaa valtaa vanhemmasta. Itse koetan keskittyä ajattelemaan, jotain ihan muuta tilannetta ohjatakseni ajatukseni pois huutavasta lapsesta ja siitä, että valvotut hetket tekevät seuraavasta päivästä vaikean, jopa tuskallisen. Lapsen syyttäminen on viimeinen ajatus, mitä saisi tässä tilanteessa päästää päähänsä. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja negatiiviset tuntemukset lasta kohtaan nostavat päätään, kuten isä joka kesken REM-unen joutuu heräämään.

Istun sänkymme laidalla. Rako parisängyn ja poikani sängyn välillä on kapea ja isojen jalkojeni asettelu siihen on hankalaa. Pidän poikaa sylissä ja keinun hiljalleen edestakaisin sivusuunnassa. Pikkuhiljaa huutoitku vaimenee vaimeaksi nyyhkytykseksi ja siitä edelleen hiljaiseksi tuhinaksi. Uskon, että lapsi on nukahtanut uudestaan. Nousen hitaasti ylös lapsi sylissäni ja lasken hänet varovasti pinnasängyn patjalle. Istun hitaasti alas sängyn reunalle ja katselen hetken lasta. Nostan jalat sänkyyn ja siirryn makuuasentoon. Kurottaessani peittoa päälleni kuulen kuinka poikani kääntyy kyljelleen, nousee polvilleen ja siitä seisomaan. Huutoitku täyttää huoneen jälleen.

Tätä kuviota toistamme kaksi tuntia. Tunteeni vaihtelevat edellä mainitusta ärtymyksestä epätoivoon ja lopulta huvittuneeseen pohdiskeluun. Mikä saa lapsen käyttäytymään näin? Kahden tunnin aikana ratkaisen pähkinän: poika yrittää yksinkertaisesti päästä viereemme, koska on viimeisen kuukauden aikana tottunut tällaiseen palveluun aamuyöstä. Tähän liittyy pitkähkö tarina, joka tiivistettynä pitää sisällään sen, että poikamme otti tavaksi herätä neljältä yöllä syömään ja puolisoni päätti hoitaa syöttämisen sängyssä maaten, jolloin poju tottui nukahtamaan uudestaan väliimme.

Pääteltyäni syyn poikani käytökseen, oloni huojentuu hieman. Tuntuu hyvältä tietää miksi lapsi tekee tiettyjä asioita, jotka tuntuvat aikuisesta täysin epäloogisilta ja järjettömiltä.

Vihdoin ja viimein Tapsa nukahtaa järisyttävän raivoavan itkun saattelemana ja pääsen itsekin siirtymään makuuasentoon. Kello on 03.40. Noin tunnin päästä poika herää normaalille aamuruokailulle ja tästä alle tunnin päästä nousemme yhdessä. Kello on tällöin hieman yli kuusi. Klo 8 mennessä olen töissä. Väsyneenä mutta tyytyväisenä yöllisestä tapahtumasta, joka mahdollisti oivaltavan pohdiskeluni. Odotan mitä oivallan ensi yönä. 

P.S. Seuraavat yöt alkoivat menemään paremmin kuin taikaiskusta. Vähemmän on enemmän voisi olla hyvä tiivistys. Mutta tästä mahdollisesti jatkossa lisää.