Dädäismi #19 - Bloggarista tuli ploggari

Ehkä osa onkin jo kuullut, että aloitin uuden harrastuksen. Siinä kuljetaan ulkona (=lenkkeillään) ja kerätään silmiin osuvat roskat maasta ja viedään ne roskiin. Luulin hetken keksineeni uuden harrastuksen mutta juhlavan ja ehkä mahtailevankin julistukseni myötä minulle kerrottiin, että toiminnalle on jo nimi: plogging.

Sitä kutstuaan ploggaamiseksi. Pelle.

Plogging tulee ruotisin kielen sanoista "plocka upp" eli poimia ja "jogging" eli lenkkeily. Käsittääkseni harrastus on levinnyt jo käytännössä koko maailmaan. Mistään miljoonien ihmisten liikkeestä ei siltikään ole kyse. Suomessa roskia on kerätty luonnosta vapaaehtoisten kansalaisten aloitteesta jo vuosia. Erilaisia roskaryhmiä alkoi löytymään, kun aiheeseen lähti tutustumaan.

Miksi aloin keräämään roskia? Eikö se ole hirvittävän inhottavaa poimia muiden jättämää jätettä maasta omin käsin? Onko siitä edes mitään hyötyä?

Hyviä kysymyksiä. Vastaan järjestyksessä:

Miksi?

Ensinnäkin, kävelen käytännössä joka päivä vähintään kerran ulkona koiran ja lastenvaunujen kanssa. Ulkoilu ei ole siis minulle valinnainen aktiviteetti. En tarkoita, ettenkö pitäisi siitä tai tiedostaisi sen positiivisia vaikutuksia omaan elämääni. Pointti on, että kuljen ulkona joka tapauksessa. Havahduin siihen, että ulkona kävelystä voisi olla enemmän iloa, jos tekisin jotain hyödyllistä samalla.

Eräällä lenkillä kiinnitin huomiota maassa olevaan isohkoon roskaan (en valitettavasti muista, mikä roska oli kyseessä mutta elämänkerrassani tähän sitten keksitään jokin hieno symbolinen asia, jonka poimin ylös ensimmäisenä). Poimin roskan ja laitoin sen lastenvaunujen alaosassa olevaan koriin. Totesin, että haluan kerätä vielä toisenkin roskan hieman kauempaa. Pian vaunujen korissa oli n. puoli muovikassillista erilaisia roskia.

Kävelin lenkin loppuun roskia keräten ja kotipihassa totesin keränneeni käsin varmaan reilusti toista muovikassillista roskaa, jota löytyi maastosta. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Tunsin hyvää oloa, koska minusta tuntui, että olin tehnyt jotain konkreettista luonnon ja ympäristön hyväksi. Toisaalta olin tyrmistynyt ja suuttunut siitä, mitä ja miten paljon olin löytänyt lyhyen lenkin aikana. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon reitillä oli roskapönttöjä.

 

#dädäkerääroskia onneksi ensimmäisen ja viimeisen kerran käytössä.

Päätin, että tätä täytyy tehdä lisää. Jäin koukkuun.

Eikö se ole ällöttävää?

Yllättäen, ei kovinkaan ällöä. Roskissa on harvemmin kenenkään eritteitä (ainakaan näkyvästi). Ne ovat vain... roskia. Roska ja jäte on ihmisen keksimä määritelmä tavaralle, joka on muuttunut hyödyttömäksi ja tämän määritelmän tehnyt yksilö tyypillisesti hylkää tavaran. Harmittavan usein näemmä väärään paikkaan eli kaikkialle muualle kuin sinne oikeaan eli roska-astiaan.

Toisella tai kolmannella ploggauskerralla löysin Yo-kylän kupeesta käytetyn huumeruiskun neuloineen. Se oli minusta enemmänkin kiehtova kuin ällöttävä.

Kiehtovaa.

Onko tästä hyötyä?

Osaan vastata tähän, että ainakin henkilökohtaisella tasolla kyllä. Saan ploggaamisesta paljon: liikuntaa, hyvää oloa ja mieltä sekä mahdollisuuden näyttää muille, mitä sieltä asuinympäristöstä löytyykään. Jos inspiroin muita tekemään ploggausretkiä omassa asuinympäristössään (tai miksei muuallakin), niin eikö siinä voita aivan kaikki? Kunta säästää, koska sen työntekijät voivat keskittyä roskan keräämisen asemesta muihin asioihin. Samoin seudun ihmiset, joiden asuinmiljööstä tulee siistimpi, viihtyisämpi ja turvallisempi.

Lienee itsestään selvää, että olen tullut erityisesti viime aikoina kovin huolestuneeksi ympäristömme ja ilmastomme tilasta. En ole ekspertti mutta olettaisin luonnon pitävän siitä, että roskia on vähemmän. Jätekysymys ei kuitenkaan ole yksiselitteinen ja tulen miettimään sitä tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin.

Mitä on tapahtunut viimeisen kahden viikona aikana?

Aloin ploggariksi n. kaksi viikkoa sitten. Sinä aikana on tapahtunut mm. seuraavaa:

• Sain Turun kaupungilta roskapihdit kotiinkuljetettuna, koska pyysin niitä.
• Valitin naapurille päin naamaa siitä, että hän tumppasi tupakkansa talomme ulko-oven eteen (Hän ärsyyntyi ja minulle  tuli tästä hieman morkkis).
• Valitin paikalliselle opiskelijajärjestölle sähköpostitse, koska heidän hallinnoimansa rakennuksen edusta oli niin törkyinen ja roskainen. (Sain vastauksen ja pahoittelut sekä lupauksen siistimistoimenpiteistä).
• Perustin puolisoni kanssa Facebook ryhmän "Plogging Turku", jossa aihetta ja toimintaa on tarkoitus suunnitella ja keskustella siitä. Ryhmän koko on kasvanut jo yli 50 jäseneen. Jos kiinnostaa, niin liity!
• Vaatinut ja onnistunut saamaan työpaikalleni jätteen lajittelun mahdollistavat puitteet taukohuoneeseen (tämä tapahtui itse asiassa vasta eilen ja olen edelleen yllättynyt, kuinka helposti se kävi).
• Olen alkanut suunnittelemaan ensimmäistä ryhmäploggaussessiota Turkuun mahdollisesti jonkin toisen ympäristön suojeluun keskittyneen järjestön/yhdistyksen/ryhmän kanssa.
• Saanut kehotuksen kolmelta eri henkilöltä ryhtyä poliitikoksi.

Tiedostan, että tämä viherpiiperrys-toiminta on saanut minusta lievästi sanottuna otteen. Pidän siitä. Vaikka alan pala palalta muuttumaan valittavaksi aktivistiksi tunnen tekeväni oikein. Ajat vaativat muutakin kuin vaihtelevasti pidettyjä lupauksia ja joo joota. Tuntuu hyvältä, että on jokin mistä välittää ja haluaa toimia sen hyväksi.

Mikäli haluat koittaa ploggausta, niin lähde ulos ja katsele ympärillesi. Jos et näe ainuttakaan roskaa olet onnekas. Todennäköisesti vähintään muutaman askeleen jälkeen äkkäät maassa tupakan tumpin. Poimi se ylös ja jatka matkaa. Toimi näin jokaisen roskan kohdalla. Vie löydöksesi lähimpään jäteastiaan ja toista. Suosittelen hanskoja (ja roskapihtejä, jos jatkuva kumartuminen ei hotsita). Vastaanota yhtäaikaisesti hyvä ja paha olo. Jää koukkuun.

Dädäismi #16 - Odottavan vanhemman kliseitä

En ole tällä hetkellä odottava vanhempi. Olen kuitenkin ollut ja viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärilläni olevat odottavat vanhemmat saavat kuulla ja kokea.

Huomioitavaa on, että en ole koskaan ollut raskaana. Havointojeni ja uskomusteni perusteella raskaana oleva nainen saa kuulla kliseitä kliseen perään. Puhumattakaan siitä jatkuvasta kysymyspatterista, joka raskaana olevaa kohtaan heitetään useita kertoja päivässä (poika vai tyttö, supisteleeko jo, koska laskettu aika, oletko lihonut, oletko pahoinvoiva jne.) Tätä kestää siitä hetkestä, kun raskaus on julkista tietoa aina siihen asti, kun synnyttäminen on koettu. Sen kälkeen alkavat tietenkin eri aiheet, joista ehkä lisää myöhemmin.

Tarkoituksenani ei ole valittaa ihmisten käytöksestä odottavia vanhempia kohtaan. On aivan luonnollista, että tulokas ja edessä häämöttävä vanhemmuus herättää jutustelua. Haluan yksinkertaisesti tuoda esille joitain melko kliseisiä asioita, joita odottava vanhempi saattaa kohdata. Ne voivat olla sutkautuksia, puheenaiheita tai puheenparsia. Käyn seuraavaksi läpi havaintojani ja kokemuksiani.

"Ota lisää vaan. Sähän syöt tällä hetkellä kahden edestä!"

 

Tätä ensimmäistä saavat kuulla raskaana olevat naiset. Olen todistanut vierestä tämän useammin kuin jaksan laskea. Raskaana olevan naisen läsnäollessa osaan jo ennustaa tietyissä tilanteissa, että joku heittää tämän. Työpaikan kahvipöydässä on tarjolla kakkua tai pullaa. Naispuolinen kollega toteaa, että pulla maistuu hyvälle. Yhden tai kahden sekunnin sisällä joku (yleensä naispuolinen) työkaveri kehottaa puoliksi huumorilla, puoliksi tosissaan raskaana olevaa syömään kunnolla, koska ruokailee kahden puolesta.

Aluksi pidin tätä sutkautusta lähinnä lievästi huvittavana. Sitten se alkoi hieman ärsyttää. Nykyään nautin tilanteista, joissa saan ennustaa sen tulevan ja sanon sitä itsekin (sarkastisesti). Pitääkö tämä edes paikkaansa millään mittarilla?

"Silloin, kun minä olin synnytämässä..."

 

Synnytystarinat. Äitien inttijutut. Kaikilla on oma, hieman muista eroava kerrottavana. Ensin voisi luulla, että näitä pääsevät kuulemaan lähinnä odottavat naiset mutta miehenä voin vahvistaa kuulleeni vähintään toistakymmentä erilaista synnytystarinaa odotuksemme aikana. Osan tarinoista kuulin useammin kuin kerran.

Synnytystarinat voivat olla ensimmäisinä kertoina ihan hauskaa kuunneltavaa mutta nekin alkavat hieman toistaa itseään. Kaava menee jota kuinkin näin: Olin paikassa x, kun lapsivedet menivät. No siitä sitten lähdettiin kiireesti sairaalaan, jossa vietin ajan x ennen kuin edes pääsin synnytysaliin. Kivut olivat kovat. Sain kipulääkkeen x ja kivunlievityksen y. Lopputuloksena syntyi lapsi.

Esimerkki on melko kärjistetty muttei kovin kaukana omasta kokemuksestani. Yksi asia, mistä olen ollut mielissäni muiden synnytystarinoita kuunnellessani on ollut se, ettei kukaan yritä kaunistella sen aikana koettuja tuntemuksia. Sattuu ihan perkeleesti on yksi kuulemani kuvaus ja vierestä seuranneena uskon sen olevan melko lähellä oikeaa totuutta.

Asia, jonka olen synnytystarinoita kuunnellessani huomannut, on olettamus siitä, että miehet pyörtyilevät säännöllisesti synnytyksen aikana. Ikään kuin olisi harvinaisempaa, että mies pysyisi tolpillaan koko toimituksen ajan. Itse en synnytyksen aikana kokenut tajunnanlähdön olevan lähellä missään vaiheessa. Ehkä elokuvat ovat vääristäneet ihmisten kuvaa miesten osasta synnytyksen aikana.

"Nauti nyt vielä nukkumisesta, kun voit..."

 

"...koska lapsen synnyttyä et tule nukkumaan ainakaan kymmeneen vuoteen kunnolla kjäh kjäh kjäh! (ilkikurinen nauru)" Ah, tämä on oikea klassikko. Molemmat odottavat vanhemmat saavat kuulla tämän vähintään muutaman kerran raskauden aikana.

Yleensä sävy on jopa hieman vahingoniloinen. Sanojana on aina joku jo hieman isompien lasten vanhempi. Tämä on myös oikeastaan pelottelua, jonka pyrkimyksenä on murskata tulevien vanhempien usko siihen, että kunnon yöunet ja vanhemmuus voisivat olla kaksi samanaikaisesti tapahtuvaa asiaa.

Höpö höpö, sanon minä. On varmasti tapauksia, joissa lapsi ei tahdo nukkua hyvin vuosiin mutta ainakin omalla kohdallani yöuniani ei ole (vielä) riistetty. Älkää käsittäkö väärin; olen ollut ja olen lähes koko ajan (koko ajan toki vähemmän) väsynyt. Kuitenkaan todellisuus, jolla pelotellaan (yöunet bye bye forever) ei koskaan ole toteutunut. On luonnollisesti ollut kausia ja öitä, jolloin on valvottu.

Pääsääntöisesti sanoisin silti meidän selvinneen vähällä valvomisella.

Vanhemmuus mainitaan koko ajan. Kaikkialla

 

Tultuani isäksi, minua on puhuteltu hyvin usein leikkisästi isänä, iskänä, faijana jne. Se tuntui hieman kummalliselta. Totuus on se, että vaikka vanhemmuus tietenkin muutta vanhemman elämän, ei ihminen lopulta niin kauheasti muutu. Puhun jälleen tietenkin vain omasta kokemuksestani. En tiedä kutsutaanko tuoreita äitejä mutseiksi, äisköiksi tms.

Olen havainnut tätä isäksi puhuttelemista mm. kollegoideni ja ystävieni toimesta. Aloitettuani tämän blogin olen saanut kuulla myös itseäni kutsuttavan Dädäksi. Ansaitusti kaiketi. Odotan vielä, koska Tapsa ensimmäisen kerran kutsuu minua jollakin em. nimikkeistä. Luulen, että sen päivän tulen muistamaan.

Hyväntahtoista tarinointia

Odottava vanhempi saattaa törmätä mm. näihin kliseisiin kerran, useasti tai ei koskaan oman yhdeksän kuukauden ajanjakson aikana. Usein juuri raskaudesta kertominen tai sen paljastaminen kirvottaa osan em. kliseistä. 

Sen haluan silti mainita, että raskaudesta kertominen muille on lähes poikkeuksetta mukava toimitus. Kannattaa sen jälkeen vain varautua kuulemaan edellä mainittuja heittoja ja keskusteluja. Useammin kuin kerran.

Niistä kannattaa kuitenkin napata juttuja mukaansa. Ehkä oppiakin jotain. Lisäksi sivistyneen ihmisen tavoin kuunnella kohteliaasti ja ainakin teeskennellä nauttivansa ja huvittuvansa. Kliseitä laukova tyyppi on perimmiltään yleensä vain mielissään kohta alkavasta vanhemmuudestasi. Koska onhan se aika hieno asia.