Dädäismi #16 - Odottavan vanhemman kliseitä

En ole tällä hetkellä odottava vanhempi. Olen kuitenkin ollut ja viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärilläni olevat odottavat vanhemmat saavat kuulla ja kokea.

Huomioitavaa on, että en ole koskaan ollut raskaana. Havointojeni ja uskomusteni perusteella raskaana oleva nainen saa kuulla kliseitä kliseen perään. Puhumattakaan siitä jatkuvasta kysymyspatterista, joka raskaana olevaa kohtaan heitetään useita kertoja päivässä (poika vai tyttö, supisteleeko jo, koska laskettu aika, oletko lihonut, oletko pahoinvoiva jne.) Tätä kestää siitä hetkestä, kun raskaus on julkista tietoa aina siihen asti, kun synnyttäminen on koettu. Sen kälkeen alkavat tietenkin eri aiheet, joista ehkä lisää myöhemmin.

Tarkoituksenani ei ole valittaa ihmisten käytöksestä odottavia vanhempia kohtaan. On aivan luonnollista, että tulokas ja edessä häämöttävä vanhemmuus herättää jutustelua. Haluan yksinkertaisesti tuoda esille joitain melko kliseisiä asioita, joita odottava vanhempi saattaa kohdata. Ne voivat olla sutkautuksia, puheenaiheita tai puheenparsia. Käyn seuraavaksi läpi havaintojani ja kokemuksiani.

"Ota lisää vaan. Sähän syöt tällä hetkellä kahden edestä!"

 

Tätä ensimmäistä saavat kuulla raskaana olevat naiset. Olen todistanut vierestä tämän useammin kuin jaksan laskea. Raskaana olevan naisen läsnäollessa osaan jo ennustaa tietyissä tilanteissa, että joku heittää tämän. Työpaikan kahvipöydässä on tarjolla kakkua tai pullaa. Naispuolinen kollega toteaa, että pulla maistuu hyvälle. Yhden tai kahden sekunnin sisällä joku (yleensä naispuolinen) työkaveri kehottaa puoliksi huumorilla, puoliksi tosissaan raskaana olevaa syömään kunnolla, koska ruokailee kahden puolesta.

Aluksi pidin tätä sutkautusta lähinnä lievästi huvittavana. Sitten se alkoi hieman ärsyttää. Nykyään nautin tilanteista, joissa saan ennustaa sen tulevan ja sanon sitä itsekin (sarkastisesti). Pitääkö tämä edes paikkaansa millään mittarilla?

"Silloin, kun minä olin synnytämässä..."

 

Synnytystarinat. Äitien inttijutut. Kaikilla on oma, hieman muista eroava kerrottavana. Ensin voisi luulla, että näitä pääsevät kuulemaan lähinnä odottavat naiset mutta miehenä voin vahvistaa kuulleeni vähintään toistakymmentä erilaista synnytystarinaa odotuksemme aikana. Osan tarinoista kuulin useammin kuin kerran.

Synnytystarinat voivat olla ensimmäisinä kertoina ihan hauskaa kuunneltavaa mutta nekin alkavat hieman toistaa itseään. Kaava menee jota kuinkin näin: Olin paikassa x, kun lapsivedet menivät. No siitä sitten lähdettiin kiireesti sairaalaan, jossa vietin ajan x ennen kuin edes pääsin synnytysaliin. Kivut olivat kovat. Sain kipulääkkeen x ja kivunlievityksen y. Lopputuloksena syntyi lapsi.

Esimerkki on melko kärjistetty muttei kovin kaukana omasta kokemuksestani. Yksi asia, mistä olen ollut mielissäni muiden synnytystarinoita kuunnellessani on ollut se, ettei kukaan yritä kaunistella sen aikana koettuja tuntemuksia. Sattuu ihan perkeleesti on yksi kuulemani kuvaus ja vierestä seuranneena uskon sen olevan melko lähellä oikeaa totuutta.

Asia, jonka olen synnytystarinoita kuunnellessani huomannut, on olettamus siitä, että miehet pyörtyilevät säännöllisesti synnytyksen aikana. Ikään kuin olisi harvinaisempaa, että mies pysyisi tolpillaan koko toimituksen ajan. Itse en synnytyksen aikana kokenut tajunnanlähdön olevan lähellä missään vaiheessa. Ehkä elokuvat ovat vääristäneet ihmisten kuvaa miesten osasta synnytyksen aikana.

"Nauti nyt vielä nukkumisesta, kun voit..."

 

"...koska lapsen synnyttyä et tule nukkumaan ainakaan kymmeneen vuoteen kunnolla kjäh kjäh kjäh! (ilkikurinen nauru)" Ah, tämä on oikea klassikko. Molemmat odottavat vanhemmat saavat kuulla tämän vähintään muutaman kerran raskauden aikana.

Yleensä sävy on jopa hieman vahingoniloinen. Sanojana on aina joku jo hieman isompien lasten vanhempi. Tämä on myös oikeastaan pelottelua, jonka pyrkimyksenä on murskata tulevien vanhempien usko siihen, että kunnon yöunet ja vanhemmuus voisivat olla kaksi samanaikaisesti tapahtuvaa asiaa.

Höpö höpö, sanon minä. On varmasti tapauksia, joissa lapsi ei tahdo nukkua hyvin vuosiin mutta ainakin omalla kohdallani yöuniani ei ole (vielä) riistetty. Älkää käsittäkö väärin; olen ollut ja olen lähes koko ajan (koko ajan toki vähemmän) väsynyt. Kuitenkaan todellisuus, jolla pelotellaan (yöunet bye bye forever) ei koskaan ole toteutunut. On luonnollisesti ollut kausia ja öitä, jolloin on valvottu.

Pääsääntöisesti sanoisin silti meidän selvinneen vähällä valvomisella.

Vanhemmuus mainitaan koko ajan. Kaikkialla

 

Tultuani isäksi, minua on puhuteltu hyvin usein leikkisästi isänä, iskänä, faijana jne. Se tuntui hieman kummalliselta. Totuus on se, että vaikka vanhemmuus tietenkin muutta vanhemman elämän, ei ihminen lopulta niin kauheasti muutu. Puhun jälleen tietenkin vain omasta kokemuksestani. En tiedä kutsutaanko tuoreita äitejä mutseiksi, äisköiksi tms.

Olen havainnut tätä isäksi puhuttelemista mm. kollegoideni ja ystävieni toimesta. Aloitettuani tämän blogin olen saanut kuulla myös itseäni kutsuttavan Dädäksi. Ansaitusti kaiketi. Odotan vielä, koska Tapsa ensimmäisen kerran kutsuu minua jollakin em. nimikkeistä. Luulen, että sen päivän tulen muistamaan.

Hyväntahtoista tarinointia

Odottava vanhempi saattaa törmätä mm. näihin kliseisiin kerran, useasti tai ei koskaan oman yhdeksän kuukauden ajanjakson aikana. Usein juuri raskaudesta kertominen tai sen paljastaminen kirvottaa osan em. kliseistä. 

Sen haluan silti mainita, että raskaudesta kertominen muille on lähes poikkeuksetta mukava toimitus. Kannattaa sen jälkeen vain varautua kuulemaan edellä mainittuja heittoja ja keskusteluja. Useammin kuin kerran.

Niistä kannattaa kuitenkin napata juttuja mukaansa. Ehkä oppiakin jotain. Lisäksi sivistyneen ihmisen tavoin kuunnella kohteliaasti ja ainakin teeskennellä nauttivansa ja huvittuvansa. Kliseitä laukova tyyppi on perimmiltään yleensä vain mielissään kohta alkavasta vanhemmuudestasi. Koska onhan se aika hieno asia.

Dädäismi #11 - 5 havaintoa isyydestä

Isyyttä on kohta vuosi takana. Poika on edelleen elossa ja voi hyvin. Kuulin hiljattain sanottavan, että vanhempien ensimmäisen lapsen ensimmäin syntymäpäivä tulisi olla yhtä paljon vanhempien juhla kuin lapsen. Olen samaa mieltä. Ovathan vanhemmat selviytyneet ensimmäisestä vuodesta maailmassa, jossa aivan kaikki on heitetty päälaelleen. Lapsi itsessään ei ole tehnyt eloonjäämisekseen paljoakaan.

Ajattelin koota alle muutaman havainnon, joita olen tehnyt kuluneen vuoden aikana. Ne saattavat olla universaaleja tai sitten koskea ainoastaan minua Tapsan isänä.

1. Olen jatkuvasti kateellinen lapsettomille

Mikäli sinulla ei ole omia lapsia tai et ole elämässäsi enää vastuussa lapsistasi (=he ovat aikuisia) olen sinulle kateellinen vähintään kerran päivässä. Se, ettei ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään tuntuu taivaalliselta ja kaukaiselta. Koska olen ihminen ja elämä on ironista, en osannut arvostaa tätä piirrettä elämässäni, ollessani vastuussa vain itsestäni.

Kävellessäni kadulla lastenvaunuja työnnellen katselen ja mietin mitähän vastaantulevat aikovat tehdä loppupäivällään. Tulen kateelliseksi ajatuksesta, että he voivat (kuvitelmissani) mennä ja tehdä mitä huvittaa. Itse mietin lähinnä, koska söimme viimeksi ja koska ja mitä syömme seuraavaksi.

Kuullostaako katkeralta? Mahdollisesti se on katkeruutta. Yksi suomalaisen perisynneistä on kateus. Tähän ajatukseni silti palaavat kerta toisensa jälkeen.

2. Nälkäisenä päähän tulleet ajatukset eivät ole todellisia

Pidän syömisestä. Syön kohtalaisen paljon päivän aikana. En pidä nälkäisenä olemisesta. Tähän liittyen olen tehnyt itsestäni havainnon viimeisen vuoden aikana. Jotkut tulevat äreäksi tai kiukuttelevaksi kokiessaan keskivertoa kovempaa nälän tunnetta. Ylittäessäni tietyn pisteen nälkäisyydessä, mieleni synkistyy ja saatan muuttua ajatuksiltani todella myrkylliseksi. Havaitsen tämän siinä, että syötyäni ihmettelen, miksi ajattelin elämästä niin synkeästi.

Näin ollen olen todennut, että pysyn positiivisena ja toiveikkaana vaikeinakin päivinä, jos pidän huolta ravinnon saannistani. Nälkäsynkistely liittyy myös läheisesti tilanteisiin, joissa minun pitää toimia tehokkaasti ja ruokailu odottaa alkamistaan (kauppareissu, lapsen kanssa kotiin hankkiutuminen täydessä bussissa jne.). Pitäisi ehkä yrittää opetella kantamaan mukana jotain energiapatukkaa, jotta äkilliset verensokerivajauksen aiheuttamat pimeät ajatukset pysyisivät aisoissa.

3. Nukkuva lapsi on vanhemmuuden parasta antia

Nukkuva lapsi on kaunis olen kuullut sanottavan. En voisi olla enempää samaa mieltä. Nukkuva lapsi ei pelkästään ole erittäin hellyyttävä ja sievä ilmestys mutta se symboloi rauhaa sekä lapsen että vanhemman sielussa. Lapsen nukkuessa vanhempi on vapaa vanhemmudesta hetkeksi. Tietenkin vanhempi on vanhempi lapselleen koko ajan oli lapsi valveilla tai ei. Kuitenkin lapsen nukkuessa vanhempi voi vapaasti tehdä asioita ilman, että niihin vaikuttaa lapsen läsnäolo. Lapsen nukkuessa saa tauon.

Samalla myös voi tuntea hyvää oloa siitä, että lapsi saa tarvitsemaansa lepoa ja tulee heräämään (yleensä) entistä virkeämpänä ja voimakkaampana. Lapsen nukkuminen yöaikaan on myös aika siistiä. Silloin voi itsekin nukkua ja mikäs sen mukavampaa. Muistelen, että lapsen kanssa valvominen ei ole sieltä parhaasta päästä.

4. Lapsen hymyyn on mahdotonta olla vastaamatta hymyllä

Jos nukkuva lapsi on kaunis näky, niin hymyilevä tai naurava lapsi on riemastuttava näky. En aina osaa sanoa, mikä tai kuka Tapsan saa nauramaan mutta, kun hän nauraa en voi kuin nauraa mukana. Samaten hänen hymynsä saa aina minutkin hymyilemään.

Lapsen hymy on jollain tapaa niin vilpitön ja aito, että se huokuu hyvyyttä, joka tarttuu. Poikani nauru on yksi lempiäänistäni maailmassa.

5. Vanhemmuus on (tärkeä) työ

Vanhempana oleminen on työtä. Se ei ehkä ole suoraan verrattavissa asioihin, joita perinteisesti pidämme työnä kuten oleminen kaupan kassalla tai bussin ajaminen. Vanhemmuus on työ, joka pitää otteessaan vuorokauden ympäri (toki välillä saa tauon ks. kohta 3) eikä sairaslomia juuri jaeta. Välillä työ saattaa tuntua raskaalta, jopa epätoivoiselta. Viimeksi tänään epäonnistuin ensin laittamaan Tapsan päiväunille, jonka jälkeen tarjoamani lounas löytyi nopeasti keittiön lattialta (note to self: ei tomaattipohjaisia soseruokia enää kaupasta).

Tässä työssä on kuitenkin yksi ainutlaatuinen aspekti: näet ja tunnet työsi tuloksen jatkuvasti. Saat myös välitöntä palautetta suoraan tai epäsuorasti jatkuvalla syötöllä. Muutoksien implementointi pitäisi näin ollen olla helppoa mutta eihän se sitä aina ole. Moni voi antaa neuvoja siihen, kuinka hoidat työsi mutta lopulta päätöksen teet aina itse. Toki työparisi näkemyksen huomioon ottaen.

Koska työ sitten loppuu? Kuulemani mukaan ei koskaan. Tällä hetkellä ajatus hieman hirvittää minua mutta tiedän, että mieleni tulee muuttumaan ja kaipaan vielä aikoja, jolloin oma työni oli alkutekijöissään.

Dädäismi #8 - Alle kuukausi isyyslomaan

Alle kuukauden päästä jään kolme kuukautta kestävälle isyyslomalle. Todellisuudessa kyseessä on yhdistelmä erinäisiä vapaita, joita järjestelin viettääkkseni kolmen kuukauden kesäloman Tapsan kanssa. Suomen valtiossa tämä on mahdollista. Olen kiitollinen. Ja jännittynyt sekä innoissani.

Ajankohta ei voisi olla parempi. Poju täyttää vuoden ja Suomen kesä alkaa. Toivon mukaan kesä muistuttaa omia lapsuuden kesiäni kelien puolesta tänä vuonna.

Mitä sitten odotan isyyslomalta? Usein visiossani kuljemme Tapsan kanssa jokirannassa ja aurinko paistaa. Pysähdymme nurmikolle ja Tapsa nukkuu vaunuissa päiväunet, jonka aikana syvennyn hyvään kirjaan. Elämä on ihanaa. Tietenkään kaikki hetket eivät tule olemaan näin ruusuisia mutta haluan uskoa, että elämä hymyilisi suurimman osan ajasta.

Toivon, ettei aika käy pitkäksi. Olen aiemmin maininnut ainakin yhdessä kirjoituksessani, että pienen ihmisen kanssa vietetty aika käy usein pitkäksi. Tämä koskee enimmäkseen kuitenkin sisätiloja. Kesän saapuessa tekemisen mahdollisuudet moninkertaistuvat. Ajan saa kulumaan huomattavasti ripeämmin, kun lapsen kanssa lähtee oikeastaan ihan mihin tahansa. Oman kodin seinien sisällä aika sen sijaan usein tuntuu matelevan.

En ole vielä sen tarkemmin ryhtynyt konkretisoimaan, mitä kaikkea tulemme Tapsan kanssa kesälomamme aikana tekemään. Tapsa alkaa olemaan jo siinä iässä, että esimerkiksi leikkipuistoon meneminen ei ole naurettava ajatus. Yritän miettiä yksityiskohtia mahdollisimman vähän etukäteen, jotta en aseta itselleni paineita. En kanna huolta myöskään siitä, tulenko pärjäämään Tapsan kanssa pidempiä aikoja kahdestaan. Tähän olemme osoittaneet pystyvämme useita kertoja aiemminkin. Hedelmäsmoothie takataskussa selviydymme kesästä voittajina.

Alkavasta isyyslomasta (ja kesästä!) olen oikeastaan vain innostunut ja odottavainen. Työnjakomme on ollut minun ja puolisoni välillä koko Tapsan olemassaolon ajan se, että käyn itse töissä ja Tapsa on kotona äitinsä kanssa. Viime kuukausien aikana kuvio on hieman sekoittunut myös puolisoni käydessä viikottain tekemässä muutamia työvuoroja.

Alusta saakka olen ollut sitä mieltä, että se, kumpi jää lapsen kanssa kotiin, saa osakseen rankemman tehtävän. Vietettyäni pidempiä ajanjaksoja Tapsan kanssa en välttämättä enää allekirjoittaisi tätä väittämää. En silti sano, etteikö kotivanhempana olo olisi ajoittain hyvinkin raskasta mutten pidä sitä enää kaikki voimavarat ja elinvoimat kuluttavana loputtomana urakkana. 

Tapsan kasvettua ovat kotipäivät myös helpottuneet. Pienenä vauvana Tapsa kärsi runsaista vatsavaivoista, joka saattoi tarkoittaa kokopäiväistä lohdutonta itkua. Tyypillisesti pieni vauva ei myöskään valveilla ollessaan viihdy juurikaan muualla kuin sylissä, mikä myöskin sitoo kotona olevaa vanhempaa.

Oman haasteensa isyyslomaan ja kesään tuo taloyhtiössämme alkava parvekeremontti. Kaikkien asuntojen parvekkeet tulevat olemaan kirjoitushetkellä tuntemattoman pituisen ajan pois käytöstä. Tapsa on lähes koko elämänsä nukkunut päiväunensa poikkeuksetta parvekkeella. Nyt tämä ei tule enää olemaan mahdollista ja tästä kannan hieman huolta. Toki päiväunet pitää ennemmin tai myöhemmin opetella nukkumaan muuallakin kuin vaunuissa. Viimeistään hoitoon mennessä Tapsan vaunupäikkärit tulevat päättymään. Nyt niistä on hieman pakko opetella eroon vaikka kesällä voi kelien puitteissa lähteä ulkoilemaan ja antaa pojun nukkua vaunuissa ulkosalla samalla, kun itse hengailee vieressä.

Kuten mainitsin isyyslomani päätyttyä elokuussa Tapsa aloittaa päivähoidon. Pieni poikamme ei olekaan enää niin pieni, että viettäisi kaiket päivät kotona jomman kumman vanhemman seurassa. Tämä tuo hieman haikean olon mutta toisaalta olen tyytyväinen, että pääsemme puolisoni kanssa molemmat työelämään, joka taasen mahdollistaa muita asioita mm. taloudellisesti.

Olen kiitollinen, että saan viettää pidemmän ajan poikani kanssa. Luonnollisesti olen saanut viettää runsaasti aikaa hänen kanssaan ollessani työelämässä mutta nyt tilanne on eri. "Päivätyöni" on olla hänen isänsä kolmen kuukauden ajan (tietenkin isänä oleminen on kokopäiväinen työ oli lomalla tai ei mutta tiedätte mitä ajan takaa). 

Koen jo nyt omaavan hyvän ja alati syventyvän suhteen poikaani. Uskon sen syvenevän entisestään, kun pääsemme viettämään aikaa yhdessä, tekemään juttuja yhdessä ja yksinkertaisesti hengailemaan yhdessä.

Uskon, että pidemmän isyysloman pitäminen vaikuttaa myös parisuhteeseen positiivisella tavalla. Se, millaista on olla kaiket päivät lapsen kanssa kotivanhempana (hyvässä ja pahassa), ei varmasti aukene ellei ole sitä kokenut itse. Pidän erittäin tärkeänä, että myös minä pääsen kokemaan tämän, eikä vain puolisoni.

Elän käsityksessä, että nykyäänkin isän kotiin jäämistä ihmetellään. Mielestäni asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Onhan isä yhtä paljon lapsen vanhempi kuin äitikin. Toki joitakin perheitä saattaa sitoa taloudelliset rajoitteet, joiden puitteissa vanhempainvapaat on järjestettävä. Rohkaisen silti kaikkia uusia vanhempia hyödyntämään tilaisuus olla pidennetty ajanjakso kotivanhempana lapselleen. Minulle on kerrottu, että lapsi on pieni vain silmänräpäykseltä tuntuvan hetken. Siitä kannattaa siis yrittää nauttia täysin siemauksin. Itse pyrin näin tekemään ja olen omasta mahdollisuudestani valtavan iloinen.
 

Dädäismi #6 - Synnytys

Tapsa syntyi viime vuonna kesän alussa. Laskettu aika meni yli reilulla viikolla mutta lopulta aikataulu ei olisi voinut olla parempi. Puolisoni sai tutkintotodistuksena samana päivänä, jonka iltana synnytys käynnistyi. Olimme juuri päässet kotiin valmistumisjuhlaillaselta, kun lapsivedet menivät.

Tätä hetkeä olin odottanut, pelännyt ja yrittänyt kuvitella mielessäni viimeiset kuukaudet. Olimme molemmat kuitenkin pääosin helpottuneita, että lapsi päätti syntyä ilman lääketieteen avustusta.

Hieman ennen kymmentä illalla hyppäsimme kotoamme taksiin ja suuntasimme TYKSin synnytysosastolle. Taksissa vielä naureskelimme jännittyneenä ja miespuolinen taksikuskikin kertoili ensimmäisestä synnytyskokemuksestaan. Päästyämme oikean osaston vastaanottoon, istuimme pienessä huoneessa noin tunnin jonkin testin/toimenpiteen ajan. Tässä vaiheessa supistukset alkoivat jo käydä kovemmiksi ja panin merkille puolisoni kasvoille ilmaantuvat kivun merkit.

Testitulosten valmistuttua meidät ohjattiin synnytysosastolle vuodehuoneeseen. Tässä vaiheessa kello ei ollut vielä yli puolen yön. Supistukset voimistuivat ja muuttuivat tuskallisemmiksi. Yritin helpottaa puolisoni oloa hieromalla, silittämällä ja tsemppaamalla. Mikään ei oikeastaan auttanut. Yritin kuvitella, miltä supistukset mahtavat tuntua. Välillä osaston sairaanhoitaja kävi katsomassa meitä ja kysyi tahtoisimmeko kokeilla eri kivunlievytysmenetelmiä. Kaikkea kokeiltiin sähköimpulsseista eri asentoihin mutta kipu oikeastaan vain kasvoi.

Oltuamme sairaalassa kolmatta tuntia osaston hoitaja kehoitti puolisoni suihkuun. Vesi kuulemma rauhoittaa kehoa ja helpottaa supistuskipua. Kävelimme varovasti suihkutilaan ja jäin istumaan toiselle puolelle suihkuhuonetta, kun puolisoni meni lämpimän suihkun alle istumaan. Vesi toi ensimmäisen oikean helpotuksen ja olo oli kuulemma hetken aikaa siedettävä.

Muistan ajatelleeni tässä vaiheessa, että kuinkahan kauan tulemme olemaan sairaalassa ennen kuin lapsi päättää syntyä. Olin kuullut tarinoita synnyttäneistä naisista, jotka viettivät sairaalassa kolme päivää ennen lapsen syntymistä. Muistan äitini kertoneen kuinka oma syntymäni kesti 20 tuntia. Aikaa sairaalaan saapumisesta oli kulunut nyt nelisen tuntia ja kello oli kaksi aamuyöllä.

Suihkun jälkeen siirryimme takaisin huoneeseen, jossa vuode oli. Puolisoni asettui sängylle istuma-asentoon ja nojasi isoon tyynyyn, joka oli eräänlaisen telineen päällä. Muistelen tämän asennon olleen hänen mukaansa vähiten tuskallinen supistuksien aikana. Siinä istuessamme ajatukseni harhailivat milloin missäkin mutta lähinnä jännitin tulevaa. Panin myös merkille huomattavan väsymykseni. Viime heräämisestä oli kulunut aikaa kohta parikymmentä tuntia.

Yritimme nukkua. Minä tuolilla ja puolisoni supistuksien kanssa sängyllä istuma-asennossa. Kummallakaan ei uni oikein ottanut tullakseen. Noin kello kolmen ja neljän välillä puolisoni kehoitti minua menemään kotiin hetkeksi lepäämään. Lähdin sairaalasta ja muistin, että olimme tulleet paikalle taksilla, joten edessä oli kävelyreissu TYKSistä Marttiin (oletin etteivät bussit kulkeneet arkiyönä siihen aikaan ja toista taksimatkaa en halunnut maksaa).

Päästyäni kotiin rojahdin sängylle ja hetken pyörittyäni nukahdin. Ehdin nukkua alle kaksi tuntia, kun puhelin soi ja sain napakan kehoituksen saapua sairaalalle heti. Tällä kertaa synnytyssaliin. Tokkuraisena mutta jännittyneenä hyppäsin autoon ja ajoin kauniissa kesäaamun auringonpaisteessa takaisin TYKSiin.

Saavuin synnytyssaliin hieman ennen seitsemää. Salissa puolisoni makasi keskellä salia olevalla sängyllä ja kätilö oli hänen kanssaan. Kätilö vaikutti mukavalta mutta ilmoitti vuoronsa loppuvan pian. Istuuduin alas ja tiedustelin puolisoni vointia. Supistukset olivat kuulemma jatkuneet yhtä voimakkaina eikä nukkumisesta ollut tullut mitään. Ihmettelin miten ihmisen on määrä selviytyä tällaisesta rääkistä.

Pian kätilö lähti ja jäimme kahden puolisoni kanssa. En muista mistä puhuimme. Tunnelma oli uupunut mutta myös jännittynyt ja odottavainen. Juuri vuoroon tullut uusi kätilömme tuli esittäytymään ja pidin hänestä heti. Kätilö oli kokenut, reipas ja huumorintajuinen. Hänen opastuksellaan ja ammattitaidollaan olisi lapsemme hyvä saapua tähän maailmaan, ajattelin.

Aamu kului istuen puolisoni rinnalla samalla, kun hän yritti parhaansa mukaan kestää alati voimistuvat supistukset. Tässä vaiheessa kätilö oli ystävällisesti antanut puolisolleni kohdunkaulan puudutuksen (kivunlievityskeino, joka sai kipua hieman siedettävämmäksi muttei paljoa) sekä ilokaasumaskin, josta sai hengitellä tarpeen mukaan (itse en ilokaasua testannut). Istuin puolisoni vierellä, juttelin kätilön kanssa ja seurailin viereisellä pöydällä olevaa monitoria, josta näki tulevat supistukset. Toimin samalla musiikkivastaavana ja valitsin biisejä etukäteen valmistelemaltamme synnytyssoittolistalta.

Synnytyssoittolista

Ponnistusvaiheeksi kutsutaan sitä, kun äiti puskee vauvan pihalle. Tämä vaihe on yleensä se, mikä Hollywoodin elokuvissa näytetään eli äiti huutaa pää punaisena kunnes lapsi putkahtaa ulos. Elokuva-maailmassa tähän menee tyypillisesti noin minuutti. Todellisuudessa tämä vaihe meni kyllä osittain kuin elokuvissa: oli pää punaisena huutamista ja lopulta toden totta lapsi putkahti ulos. Erona Hollywoodiin, meillä tämä vaihe kesti yli kaksi ja puoli tuntia. Puolisoni kuvasi vaihetta elämänsä tuskallisimpana mutta sitä seurannutta helpotusta ihanimpana tunteena koskaan.

Tapsa syntyi puoli kahdentoista aikaan aamupäivästä. Verinen poju tuli maailmaan esitellen erittäin kuuluuvaa ääntään heti kättelyssä. Poika vaikutti loukkaantuneelta jouduttuaan jättämään mukavat oltavat sisällä kohdussa. Siitä, kun oman lapsensa saa ensimmäistä kertaa eteensä on sanottu paljon, joten tyydyn tässä hieman kliseisesti vain toteamaan sen olleen yksi elämäni hienoimmista ja liikuttavimmista hetkistä.

Poika asetettiin välittömästi äidin rinnalle ihokontaktiin ja jäimme ihmettelemään pientä lastamme. Tunteet olivat pinnassa, niistä päällimmäisenä ainakin itselläni oli helpotus.

Kun synnytys oli ohi, vietimme vielä joitakin tunteja synnytyssalissa. Tänä aikana Tapsa mm. puhdistettiin ja mitattiin. Syntymäpaino oli reilu neljä kiloa. Yhdessä vaiheessa puolisoni lähti käymään vessassa ja jäin pojun kanssa kahden. Tapsa oli paitani sisällä (vastasyntyneelle ihokontakti on tärkeää). Katselimme tovin hiljaisena toisiamme, juttelin hermostuneesti niitä näitä ja  esittelin itseni hänelle.

I am your father.

Kaiken kaikkiaan kuvaisin synnytystä sanalla rankka. Vaikka pelkoni kolmen päivän synnytyksestä ei toteutunutkaan (kokonaisuudessaan aikaa meni reilut 12 tuntia), pitkä ponnistusvaihe teki kokemuksesta hyvinkin koettelevan. Eikä minun edes tarvinnut tehdä muuta kuin seurata vierestä ja toimia tukena. Avuttomuuden ja voimattomuuden tunteet olivat ajoittain voimakkaita. Lisäksi synnytys oli pitkälti odottelua. Se, mihin koko prosessi johtaa tekee koko koettelemuksesta silti kaiken arvoista.