Dädäismi #6 - Synnytys

Tapsa syntyi viime vuonna kesän alussa. Laskettu aika meni yli reilulla viikolla mutta lopulta aikataulu ei olisi voinut olla parempi. Puolisoni sai tutkintotodistuksena samana päivänä, jonka iltana synnytys käynnistyi. Olimme juuri päässet kotiin valmistumisjuhlaillaselta, kun lapsivedet menivät.

Tätä hetkeä olin odottanut, pelännyt ja yrittänyt kuvitella mielessäni viimeiset kuukaudet. Olimme molemmat kuitenkin pääosin helpottuneita, että lapsi päätti syntyä ilman lääketieteen avustusta.

Hieman ennen kymmentä illalla hyppäsimme kotoamme taksiin ja suuntasimme TYKSin synnytysosastolle. Taksissa vielä naureskelimme jännittyneenä ja miespuolinen taksikuskikin kertoili ensimmäisestä synnytyskokemuksestaan. Päästyämme oikean osaston vastaanottoon, istuimme pienessä huoneessa noin tunnin jonkin testin/toimenpiteen ajan. Tässä vaiheessa supistukset alkoivat jo käydä kovemmiksi ja panin merkille puolisoni kasvoille ilmaantuvat kivun merkit.

Testitulosten valmistuttua meidät ohjattiin synnytysosastolle vuodehuoneeseen. Tässä vaiheessa kello ei ollut vielä yli puolen yön. Supistukset voimistuivat ja muuttuivat tuskallisemmiksi. Yritin helpottaa puolisoni oloa hieromalla, silittämällä ja tsemppaamalla. Mikään ei oikeastaan auttanut. Yritin kuvitella, miltä supistukset mahtavat tuntua. Välillä osaston sairaanhoitaja kävi katsomassa meitä ja kysyi tahtoisimmeko kokeilla eri kivunlievytysmenetelmiä. Kaikkea kokeiltiin sähköimpulsseista eri asentoihin mutta kipu oikeastaan vain kasvoi.

Oltuamme sairaalassa kolmatta tuntia osaston hoitaja kehoitti puolisoni suihkuun. Vesi kuulemma rauhoittaa kehoa ja helpottaa supistuskipua. Kävelimme varovasti suihkutilaan ja jäin istumaan toiselle puolelle suihkuhuonetta, kun puolisoni meni lämpimän suihkun alle istumaan. Vesi toi ensimmäisen oikean helpotuksen ja olo oli kuulemma hetken aikaa siedettävä.

Muistan ajatelleeni tässä vaiheessa, että kuinkahan kauan tulemme olemaan sairaalassa ennen kuin lapsi päättää syntyä. Olin kuullut tarinoita synnyttäneistä naisista, jotka viettivät sairaalassa kolme päivää ennen lapsen syntymistä. Muistan äitini kertoneen kuinka oma syntymäni kesti 20 tuntia. Aikaa sairaalaan saapumisesta oli kulunut nyt nelisen tuntia ja kello oli kaksi aamuyöllä.

Suihkun jälkeen siirryimme takaisin huoneeseen, jossa vuode oli. Puolisoni asettui sängylle istuma-asentoon ja nojasi isoon tyynyyn, joka oli eräänlaisen telineen päällä. Muistelen tämän asennon olleen hänen mukaansa vähiten tuskallinen supistuksien aikana. Siinä istuessamme ajatukseni harhailivat milloin missäkin mutta lähinnä jännitin tulevaa. Panin myös merkille huomattavan väsymykseni. Viime heräämisestä oli kulunut aikaa kohta parikymmentä tuntia.

Yritimme nukkua. Minä tuolilla ja puolisoni supistuksien kanssa sängyllä istuma-asennossa. Kummallakaan ei uni oikein ottanut tullakseen. Noin kello kolmen ja neljän välillä puolisoni kehoitti minua menemään kotiin hetkeksi lepäämään. Lähdin sairaalasta ja muistin, että olimme tulleet paikalle taksilla, joten edessä oli kävelyreissu TYKSistä Marttiin (oletin etteivät bussit kulkeneet arkiyönä siihen aikaan ja toista taksimatkaa en halunnut maksaa).

Päästyäni kotiin rojahdin sängylle ja hetken pyörittyäni nukahdin. Ehdin nukkua alle kaksi tuntia, kun puhelin soi ja sain napakan kehoituksen saapua sairaalalle heti. Tällä kertaa synnytyssaliin. Tokkuraisena mutta jännittyneenä hyppäsin autoon ja ajoin kauniissa kesäaamun auringonpaisteessa takaisin TYKSiin.

Saavuin synnytyssaliin hieman ennen seitsemää. Salissa puolisoni makasi keskellä salia olevalla sängyllä ja kätilö oli hänen kanssaan. Kätilö vaikutti mukavalta mutta ilmoitti vuoronsa loppuvan pian. Istuuduin alas ja tiedustelin puolisoni vointia. Supistukset olivat kuulemma jatkuneet yhtä voimakkaina eikä nukkumisesta ollut tullut mitään. Ihmettelin miten ihmisen on määrä selviytyä tällaisesta rääkistä.

Pian kätilö lähti ja jäimme kahden puolisoni kanssa. En muista mistä puhuimme. Tunnelma oli uupunut mutta myös jännittynyt ja odottavainen. Juuri vuoroon tullut uusi kätilömme tuli esittäytymään ja pidin hänestä heti. Kätilö oli kokenut, reipas ja huumorintajuinen. Hänen opastuksellaan ja ammattitaidollaan olisi lapsemme hyvä saapua tähän maailmaan, ajattelin.

Aamu kului istuen puolisoni rinnalla samalla, kun hän yritti parhaansa mukaan kestää alati voimistuvat supistukset. Tässä vaiheessa kätilö oli ystävällisesti antanut puolisolleni kohdunkaulan puudutuksen (kivunlievityskeino, joka sai kipua hieman siedettävämmäksi muttei paljoa) sekä ilokaasumaskin, josta sai hengitellä tarpeen mukaan (itse en ilokaasua testannut). Istuin puolisoni vierellä, juttelin kätilön kanssa ja seurailin viereisellä pöydällä olevaa monitoria, josta näki tulevat supistukset. Toimin samalla musiikkivastaavana ja valitsin biisejä etukäteen valmistelemaltamme synnytyssoittolistalta.

Synnytyssoittolista

Ponnistusvaiheeksi kutsutaan sitä, kun äiti puskee vauvan pihalle. Tämä vaihe on yleensä se, mikä Hollywoodin elokuvissa näytetään eli äiti huutaa pää punaisena kunnes lapsi putkahtaa ulos. Elokuva-maailmassa tähän menee tyypillisesti noin minuutti. Todellisuudessa tämä vaihe meni kyllä osittain kuin elokuvissa: oli pää punaisena huutamista ja lopulta toden totta lapsi putkahti ulos. Erona Hollywoodiin, meillä tämä vaihe kesti yli kaksi ja puoli tuntia. Puolisoni kuvasi vaihetta elämänsä tuskallisimpana mutta sitä seurannutta helpotusta ihanimpana tunteena koskaan.

Tapsa syntyi puoli kahdentoista aikaan aamupäivästä. Verinen poju tuli maailmaan esitellen erittäin kuuluuvaa ääntään heti kättelyssä. Poika vaikutti loukkaantuneelta jouduttuaan jättämään mukavat oltavat sisällä kohdussa. Siitä, kun oman lapsensa saa ensimmäistä kertaa eteensä on sanottu paljon, joten tyydyn tässä hieman kliseisesti vain toteamaan sen olleen yksi elämäni hienoimmista ja liikuttavimmista hetkistä.

Poika asetettiin välittömästi äidin rinnalle ihokontaktiin ja jäimme ihmettelemään pientä lastamme. Tunteet olivat pinnassa, niistä päällimmäisenä ainakin itselläni oli helpotus.

Kun synnytys oli ohi, vietimme vielä joitakin tunteja synnytyssalissa. Tänä aikana Tapsa mm. puhdistettiin ja mitattiin. Syntymäpaino oli reilu neljä kiloa. Yhdessä vaiheessa puolisoni lähti käymään vessassa ja jäin pojun kanssa kahden. Tapsa oli paitani sisällä (vastasyntyneelle ihokontakti on tärkeää). Katselimme tovin hiljaisena toisiamme, juttelin hermostuneesti niitä näitä ja  esittelin itseni hänelle.

I am your father.

Kaiken kaikkiaan kuvaisin synnytystä sanalla rankka. Vaikka pelkoni kolmen päivän synnytyksestä ei toteutunutkaan (kokonaisuudessaan aikaa meni reilut 12 tuntia), pitkä ponnistusvaihe teki kokemuksesta hyvinkin koettelevan. Eikä minun edes tarvinnut tehdä muuta kuin seurata vierestä ja toimia tukena. Avuttomuuden ja voimattomuuden tunteet olivat ajoittain voimakkaita. Lisäksi synnytys oli pitkälti odottelua. Se, mihin koko prosessi johtaa tekee koko koettelemuksesta silti kaiken arvoista.