Dädäismi #11 - 5 havaintoa isyydestä

Isyyttä on kohta vuosi takana. Poika on edelleen elossa ja voi hyvin. Kuulin hiljattain sanottavan, että vanhempien ensimmäisen lapsen ensimmäin syntymäpäivä tulisi olla yhtä paljon vanhempien juhla kuin lapsen. Olen samaa mieltä. Ovathan vanhemmat selviytyneet ensimmäisestä vuodesta maailmassa, jossa aivan kaikki on heitetty päälaelleen. Lapsi itsessään ei ole tehnyt eloonjäämisekseen paljoakaan.

Ajattelin koota alle muutaman havainnon, joita olen tehnyt kuluneen vuoden aikana. Ne saattavat olla universaaleja tai sitten koskea ainoastaan minua Tapsan isänä.

1. Olen jatkuvasti kateellinen lapsettomille

Mikäli sinulla ei ole omia lapsia tai et ole elämässäsi enää vastuussa lapsistasi (=he ovat aikuisia) olen sinulle kateellinen vähintään kerran päivässä. Se, ettei ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään tuntuu taivaalliselta ja kaukaiselta. Koska olen ihminen ja elämä on ironista, en osannut arvostaa tätä piirrettä elämässäni, ollessani vastuussa vain itsestäni.

Kävellessäni kadulla lastenvaunuja työnnellen katselen ja mietin mitähän vastaantulevat aikovat tehdä loppupäivällään. Tulen kateelliseksi ajatuksesta, että he voivat (kuvitelmissani) mennä ja tehdä mitä huvittaa. Itse mietin lähinnä, koska söimme viimeksi ja koska ja mitä syömme seuraavaksi.

Kuullostaako katkeralta? Mahdollisesti se on katkeruutta. Yksi suomalaisen perisynneistä on kateus. Tähän ajatukseni silti palaavat kerta toisensa jälkeen.

2. Nälkäisenä päähän tulleet ajatukset eivät ole todellisia

Pidän syömisestä. Syön kohtalaisen paljon päivän aikana. En pidä nälkäisenä olemisesta. Tähän liittyen olen tehnyt itsestäni havainnon viimeisen vuoden aikana. Jotkut tulevat äreäksi tai kiukuttelevaksi kokiessaan keskivertoa kovempaa nälän tunnetta. Ylittäessäni tietyn pisteen nälkäisyydessä, mieleni synkistyy ja saatan muuttua ajatuksiltani todella myrkylliseksi. Havaitsen tämän siinä, että syötyäni ihmettelen, miksi ajattelin elämästä niin synkeästi.

Näin ollen olen todennut, että pysyn positiivisena ja toiveikkaana vaikeinakin päivinä, jos pidän huolta ravinnon saannistani. Nälkäsynkistely liittyy myös läheisesti tilanteisiin, joissa minun pitää toimia tehokkaasti ja ruokailu odottaa alkamistaan (kauppareissu, lapsen kanssa kotiin hankkiutuminen täydessä bussissa jne.). Pitäisi ehkä yrittää opetella kantamaan mukana jotain energiapatukkaa, jotta äkilliset verensokerivajauksen aiheuttamat pimeät ajatukset pysyisivät aisoissa.

3. Nukkuva lapsi on vanhemmuuden parasta antia

Nukkuva lapsi on kaunis olen kuullut sanottavan. En voisi olla enempää samaa mieltä. Nukkuva lapsi ei pelkästään ole erittäin hellyyttävä ja sievä ilmestys mutta se symboloi rauhaa sekä lapsen että vanhemman sielussa. Lapsen nukkuessa vanhempi on vapaa vanhemmudesta hetkeksi. Tietenkin vanhempi on vanhempi lapselleen koko ajan oli lapsi valveilla tai ei. Kuitenkin lapsen nukkuessa vanhempi voi vapaasti tehdä asioita ilman, että niihin vaikuttaa lapsen läsnäolo. Lapsen nukkuessa saa tauon.

Samalla myös voi tuntea hyvää oloa siitä, että lapsi saa tarvitsemaansa lepoa ja tulee heräämään (yleensä) entistä virkeämpänä ja voimakkaampana. Lapsen nukkuminen yöaikaan on myös aika siistiä. Silloin voi itsekin nukkua ja mikäs sen mukavampaa. Muistelen, että lapsen kanssa valvominen ei ole sieltä parhaasta päästä.

4. Lapsen hymyyn on mahdotonta olla vastaamatta hymyllä

Jos nukkuva lapsi on kaunis näky, niin hymyilevä tai naurava lapsi on riemastuttava näky. En aina osaa sanoa, mikä tai kuka Tapsan saa nauramaan mutta, kun hän nauraa en voi kuin nauraa mukana. Samaten hänen hymynsä saa aina minutkin hymyilemään.

Lapsen hymy on jollain tapaa niin vilpitön ja aito, että se huokuu hyvyyttä, joka tarttuu. Poikani nauru on yksi lempiäänistäni maailmassa.

5. Vanhemmuus on (tärkeä) työ

Vanhempana oleminen on työtä. Se ei ehkä ole suoraan verrattavissa asioihin, joita perinteisesti pidämme työnä kuten oleminen kaupan kassalla tai bussin ajaminen. Vanhemmuus on työ, joka pitää otteessaan vuorokauden ympäri (toki välillä saa tauon ks. kohta 3) eikä sairaslomia juuri jaeta. Välillä työ saattaa tuntua raskaalta, jopa epätoivoiselta. Viimeksi tänään epäonnistuin ensin laittamaan Tapsan päiväunille, jonka jälkeen tarjoamani lounas löytyi nopeasti keittiön lattialta (note to self: ei tomaattipohjaisia soseruokia enää kaupasta).

Tässä työssä on kuitenkin yksi ainutlaatuinen aspekti: näet ja tunnet työsi tuloksen jatkuvasti. Saat myös välitöntä palautetta suoraan tai epäsuorasti jatkuvalla syötöllä. Muutoksien implementointi pitäisi näin ollen olla helppoa mutta eihän se sitä aina ole. Moni voi antaa neuvoja siihen, kuinka hoidat työsi mutta lopulta päätöksen teet aina itse. Toki työparisi näkemyksen huomioon ottaen.

Koska työ sitten loppuu? Kuulemani mukaan ei koskaan. Tällä hetkellä ajatus hieman hirvittää minua mutta tiedän, että mieleni tulee muuttumaan ja kaipaan vielä aikoja, jolloin oma työni oli alkutekijöissään.

Dädäismi #1 - Pohdintaa aamuyön valvottuina tunteina

Viime yönä poikani meni nukkumaan (rääkyen) suurin piirtein klo 20.20. Olimme puolisoni kanssa nukkumassa noin klo 22.30. Klo 01.30 poika heräsi. Ensin alkoi ähisevä pyöriminen, joka pian kehittyi keskivertoitkuksi ja lopulta huipentui kunnon rääkymiseksi.

Tietenkään tämä kaikki ei tapahtunut yhden lauseen aikana vaan valvoimme yhdessä pojan kanssa hieman yli kaksi tuntia. Klo 03.30 hän viimeisen ja voimakkaimman rääkymiskohtauksen saattelemana lysähti mahalleen ja nukahti. Mitä kaikkea tämän aikana ehdin ajattelemaan? Aika paljonkin.

Yleensä ensimmäinen ajatus vanhemman (ainakin omassani) päässä, kun lapsi yöllä herää on, mikä voisi olla vialla. Vatsa kipeä? Hammaskipua? Kylmä? Kuuma? Nälkä? Näitä asioita käy läpi mielessään kun samalla koittaa hellävaroen rauhoittaa levotonta lasta toivoen, ettei lapsi aio valvoa kahta tuntia putkeen kuten silloin viime kerralla.

Toisena ainakin oman mieleni valtaa yleensä hyvin äkkiä ärtymys. Huomasin tämän piirteen itsessäni kunnolla oikeastaan vasta tultuani vanhemmaksi: ärsyynnyn hyvinkin nopeasti, jos minut herätetään kesken unien ns. "ilman syytä". Tietenkin lapsen hätä on syy herätä mutta keskeytettyt unet saavat minut silti lähes aina äreäksi. Olettaisin tämän olevan melko tyypillistä.

Ärtymyksen kanssa on luonnollisesti opittava elämään eikä se saa ottaa valtaa vanhemmasta. Itse koetan keskittyä ajattelemaan, jotain ihan muuta tilannetta ohjatakseni ajatukseni pois huutavasta lapsesta ja siitä, että valvotut hetket tekevät seuraavasta päivästä vaikean, jopa tuskallisen. Lapsen syyttäminen on viimeinen ajatus, mitä saisi tässä tilanteessa päästää päähänsä. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja negatiiviset tuntemukset lasta kohtaan nostavat päätään, kuten isä joka kesken REM-unen joutuu heräämään.

Istun sänkymme laidalla. Rako parisängyn ja poikani sängyn välillä on kapea ja isojen jalkojeni asettelu siihen on hankalaa. Pidän poikaa sylissä ja keinun hiljalleen edestakaisin sivusuunnassa. Pikkuhiljaa huutoitku vaimenee vaimeaksi nyyhkytykseksi ja siitä edelleen hiljaiseksi tuhinaksi. Uskon, että lapsi on nukahtanut uudestaan. Nousen hitaasti ylös lapsi sylissäni ja lasken hänet varovasti pinnasängyn patjalle. Istun hitaasti alas sängyn reunalle ja katselen hetken lasta. Nostan jalat sänkyyn ja siirryn makuuasentoon. Kurottaessani peittoa päälleni kuulen kuinka poikani kääntyy kyljelleen, nousee polvilleen ja siitä seisomaan. Huutoitku täyttää huoneen jälleen.

Tätä kuviota toistamme kaksi tuntia. Tunteeni vaihtelevat edellä mainitusta ärtymyksestä epätoivoon ja lopulta huvittuneeseen pohdiskeluun. Mikä saa lapsen käyttäytymään näin? Kahden tunnin aikana ratkaisen pähkinän: poika yrittää yksinkertaisesti päästä viereemme, koska on viimeisen kuukauden aikana tottunut tällaiseen palveluun aamuyöstä. Tähän liittyy pitkähkö tarina, joka tiivistettynä pitää sisällään sen, että poikamme otti tavaksi herätä neljältä yöllä syömään ja puolisoni päätti hoitaa syöttämisen sängyssä maaten, jolloin poju tottui nukahtamaan uudestaan väliimme.

Pääteltyäni syyn poikani käytökseen, oloni huojentuu hieman. Tuntuu hyvältä tietää miksi lapsi tekee tiettyjä asioita, jotka tuntuvat aikuisesta täysin epäloogisilta ja järjettömiltä.

Vihdoin ja viimein Tapsa nukahtaa järisyttävän raivoavan itkun saattelemana ja pääsen itsekin siirtymään makuuasentoon. Kello on 03.40. Noin tunnin päästä poika herää normaalille aamuruokailulle ja tästä alle tunnin päästä nousemme yhdessä. Kello on tällöin hieman yli kuusi. Klo 8 mennessä olen töissä. Väsyneenä mutta tyytyväisenä yöllisestä tapahtumasta, joka mahdollisti oivaltavan pohdiskeluni. Odotan mitä oivallan ensi yönä. 

P.S. Seuraavat yöt alkoivat menemään paremmin kuin taikaiskusta. Vähemmän on enemmän voisi olla hyvä tiivistys. Mutta tästä mahdollisesti jatkossa lisää.