Dädäismi #21 - Enpäs ajatellut, että...

Pahoittelen klikkisyötti-otsikkoa mutten keksinyt parempaakaan. Pahoittelen myös reilun kahdeksan kuukauden hiljaiseloa blogitekstien suhteen. Blogin kirjoittamatta jättäminen ei ole tarkoittanut kahdeksan kuukauden ajanjaksoa elämässä, jonka aikana mitään kertomisen arvoista ei ole tapahtunut. On tapahtunut paljonkin (Tapio on mm. oppinut aika eteväksi puhujaksi! Siitä lisää tässä tekstissä). Syyksi blogauksen vähäisyydelle vuonna 2019 en osaa antaa oikeastaan muuta kuin inspiraation puute. Ja laiskuus. Lähinnä laiskuus. Mutta tästä lähtee:

"Enpäs osannut ennen isäksi tuloa ajatella, että..." on lause, jonka voisin päättää lukemattomilla eri tavoilla mutta tähän tekstiin valitsin aiheen, joka on esillä, koska on elokuu. Elokuu on kesän viimeinen kuukausi. Elokuussa alkavat koulut, monilla työt kesäloman jälkeen ja myöskin päiväkodit. Näin myös meillä.

Tapio vietti kesälomaa ruhtinaalliset 1,5 kuukautta. Poju nautti lomailusta täysin siemauksin mm. syömällä niin paljon, että neuvolassa hienovaraisesti kehoitettiin vähentämään herkkujen määrää, koska "painokäyrä on hieman plussan puolella". Mielestäni 2-vuotiaan painonvartiointi oli ajatuksena lähinnä huvittava mutta allekirjoitan erityisesti sokerista luopumisen varsinkin nukkumaanmenoajan lähestyessä terveisin 1,5 tuntia nukuttamisaikaa on n. 1 tunti liikaa nukuttamisaikaa.

Mistähän olin puhumassa? Toden totta: Elokuussa kesälomat päättyvät eivätkä tarhalaiset ole poikkeus. Tapio aloitti toisen tarhalukukautensa elokuun puolessa välissä lomailtuaan yli puolet kesästä. Yritimme puolisoni kanssa kertoa toistuvasti Tapsalle päiviä ennen tarhaan paluuta, että kohta hän palaisi tarhakuvioihin ja poju vaikutti olevan sinut asian kanssa (todennäköisesti asian todellinen ydin ei vielä täydellisesti mennyt ymmärrykseen).

Tarhaan lähdettiin reippaissa merkeissä. Vein hänet tarhaan aamulla, jonka jälkeen suuntasin itse työpaikalle. Tapio hääräili reippaasti aamutoimet kuntoon ja kaikki sujui kotona sujuvasti. Matka tarhalle taittui fillarin selässä. Tapio on innokas pyöräilijä. Tai oikeastaan pyörän selässä matkustaja.

Päästyämme tarhan alaovelle Tapio alkoi hieman huolestuneena toistella sanaa "äiti" ja arvasin hänen tunnistavan paikan, johon olimme tulleet. Pyörän selästä noustuamme poju ei ottanut askeltakaan ja tarrautui syliini kuin pieni apina ja itku alkoi kiihtyä kavutessani ylös tarhan portaita.

Kenkiä pois ottaessa poju huusi täysillä eikä mikään sanomani tai tekemäni asia tuntunut helpottavan tilannetta. Sivuhuomiona koen tarpeelliseksi tuoda esille sen, että ensimmäisen tarhavuotensa aikana Tapio oli ensimmäistä paria viikkoa lukuun ottamatta erittäin reipas tarhaan tulija eikä itkusta ollut aloittamisen jälkeen tietoakaan.

Saatuamme kengät pois ja tossut jalkaan, pojun kasvot olivat kyyneleistä märät. Samassa tein huomion tarhan yleisestä äänimaailmasta. Kaikkialta kantautuvaa lasten itkua eri tasoisena ja äänenvoimakkuudeltaan vaihtelevana. Silloin sen tajusin: muitakin lapsia taitaa hieman harmittaa kesäloman päättyminen ja todellisuus siitä, ettei enää saakaan viettää päivän jokaista hetkeä omien vanhempien kanssa.

Samalla tajusin asian, joka toimii tämän tekstin otsikon täydentävänä fraasina: Enpäs tajunnut, että lastentarhat ovat aika ankeita paikkoja elokuun puolivälissä.

Joka puolella huutavia, vanhempiaan kaipaavia lapsia. Kaikkia rääkyviä ihmisenalkuja yhdisti vaikeroinnin ja valituksen lisäksi yksi ajatus: en halua jäädä tänne yksin ilman sinua, isä tai äiti.

Näin oli kuitenkin määrä tapahtua.

Sain pojulle tossut jalkaan ja kädet pestyä, jonka jälkeen suuntasimme aamupalahuonetta kohti. Vastassa oli tuttu täti mutta paniikinomaisesti Tapsu tarrautui syliini eikä suostunut päästämään irti. Olin tehnyt päätöksen, etten pitkitä jäähyväisiä turhaan vaan luovutan pojan ja lähden. Kävellessäni käytävää pitkin ulko-ovelle kuuntelin Tapion huudahduksia: "äiti! isi! mummu! äijä!". Riipaisevaa mutta parempi vain lähteä nyt, ajattelin.

Olin oikeassa ja nyt tämä vaikea tarhan aloittamisvaihe onneksi vaikuttaa jo jääneen taakse ja Tapio on jälleen löytänyt reippautensa myös tarhaan jäämisen hetkellä. Yhteensä viisi tarha-aamua se otti. Toivon, että tulevan elokuun aikana on helpompaa palata tarhaan mutta havaintojeni perusteella korkeampi ikä ei tee tarhaan palaajasta yhtään sen urheampaa. Ehkä jopa päinvastoin. Oh well. Onneksi ensi elokuuhun on vielä aikaa.

Dädäismi #19 - Bloggarista tuli ploggari

Ehkä osa onkin jo kuullut, että aloitin uuden harrastuksen. Siinä kuljetaan ulkona (=lenkkeillään) ja kerätään silmiin osuvat roskat maasta ja viedään ne roskiin. Luulin hetken keksineeni uuden harrastuksen mutta juhlavan ja ehkä mahtailevankin julistukseni myötä minulle kerrottiin, että toiminnalle on jo nimi: plogging.

Sitä kutstuaan ploggaamiseksi. Pelle.

Plogging tulee ruotisin kielen sanoista "plocka upp" eli poimia ja "jogging" eli lenkkeily. Käsittääkseni harrastus on levinnyt jo käytännössä koko maailmaan. Mistään miljoonien ihmisten liikkeestä ei siltikään ole kyse. Suomessa roskia on kerätty luonnosta vapaaehtoisten kansalaisten aloitteesta jo vuosia. Erilaisia roskaryhmiä alkoi löytymään, kun aiheeseen lähti tutustumaan.

Miksi aloin keräämään roskia? Eikö se ole hirvittävän inhottavaa poimia muiden jättämää jätettä maasta omin käsin? Onko siitä edes mitään hyötyä?

Hyviä kysymyksiä. Vastaan järjestyksessä:

Miksi?

Ensinnäkin, kävelen käytännössä joka päivä vähintään kerran ulkona koiran ja lastenvaunujen kanssa. Ulkoilu ei ole siis minulle valinnainen aktiviteetti. En tarkoita, ettenkö pitäisi siitä tai tiedostaisi sen positiivisia vaikutuksia omaan elämääni. Pointti on, että kuljen ulkona joka tapauksessa. Havahduin siihen, että ulkona kävelystä voisi olla enemmän iloa, jos tekisin jotain hyödyllistä samalla.

Eräällä lenkillä kiinnitin huomiota maassa olevaan isohkoon roskaan (en valitettavasti muista, mikä roska oli kyseessä mutta elämänkerrassani tähän sitten keksitään jokin hieno symbolinen asia, jonka poimin ylös ensimmäisenä). Poimin roskan ja laitoin sen lastenvaunujen alaosassa olevaan koriin. Totesin, että haluan kerätä vielä toisenkin roskan hieman kauempaa. Pian vaunujen korissa oli n. puoli muovikassillista erilaisia roskia.

Kävelin lenkin loppuun roskia keräten ja kotipihassa totesin keränneeni käsin varmaan reilusti toista muovikassillista roskaa, jota löytyi maastosta. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Tunsin hyvää oloa, koska minusta tuntui, että olin tehnyt jotain konkreettista luonnon ja ympäristön hyväksi. Toisaalta olin tyrmistynyt ja suuttunut siitä, mitä ja miten paljon olin löytänyt lyhyen lenkin aikana. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon reitillä oli roskapönttöjä.

 

#dädäkerääroskia onneksi ensimmäisen ja viimeisen kerran käytössä.

Päätin, että tätä täytyy tehdä lisää. Jäin koukkuun.

Eikö se ole ällöttävää?

Yllättäen, ei kovinkaan ällöä. Roskissa on harvemmin kenenkään eritteitä (ainakaan näkyvästi). Ne ovat vain... roskia. Roska ja jäte on ihmisen keksimä määritelmä tavaralle, joka on muuttunut hyödyttömäksi ja tämän määritelmän tehnyt yksilö tyypillisesti hylkää tavaran. Harmittavan usein näemmä väärään paikkaan eli kaikkialle muualle kuin sinne oikeaan eli roska-astiaan.

Toisella tai kolmannella ploggauskerralla löysin Yo-kylän kupeesta käytetyn huumeruiskun neuloineen. Se oli minusta enemmänkin kiehtova kuin ällöttävä.

Kiehtovaa.

Onko tästä hyötyä?

Osaan vastata tähän, että ainakin henkilökohtaisella tasolla kyllä. Saan ploggaamisesta paljon: liikuntaa, hyvää oloa ja mieltä sekä mahdollisuuden näyttää muille, mitä sieltä asuinympäristöstä löytyykään. Jos inspiroin muita tekemään ploggausretkiä omassa asuinympäristössään (tai miksei muuallakin), niin eikö siinä voita aivan kaikki? Kunta säästää, koska sen työntekijät voivat keskittyä roskan keräämisen asemesta muihin asioihin. Samoin seudun ihmiset, joiden asuinmiljööstä tulee siistimpi, viihtyisämpi ja turvallisempi.

Lienee itsestään selvää, että olen tullut erityisesti viime aikoina kovin huolestuneeksi ympäristömme ja ilmastomme tilasta. En ole ekspertti mutta olettaisin luonnon pitävän siitä, että roskia on vähemmän. Jätekysymys ei kuitenkaan ole yksiselitteinen ja tulen miettimään sitä tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin.

Mitä on tapahtunut viimeisen kahden viikona aikana?

Aloin ploggariksi n. kaksi viikkoa sitten. Sinä aikana on tapahtunut mm. seuraavaa:

• Sain Turun kaupungilta roskapihdit kotiinkuljetettuna, koska pyysin niitä.
• Valitin naapurille päin naamaa siitä, että hän tumppasi tupakkansa talomme ulko-oven eteen (Hän ärsyyntyi ja minulle  tuli tästä hieman morkkis).
• Valitin paikalliselle opiskelijajärjestölle sähköpostitse, koska heidän hallinnoimansa rakennuksen edusta oli niin törkyinen ja roskainen. (Sain vastauksen ja pahoittelut sekä lupauksen siistimistoimenpiteistä).
• Perustin puolisoni kanssa Facebook ryhmän "Plogging Turku", jossa aihetta ja toimintaa on tarkoitus suunnitella ja keskustella siitä. Ryhmän koko on kasvanut jo yli 50 jäseneen. Jos kiinnostaa, niin liity!
• Vaatinut ja onnistunut saamaan työpaikalleni jätteen lajittelun mahdollistavat puitteet taukohuoneeseen (tämä tapahtui itse asiassa vasta eilen ja olen edelleen yllättynyt, kuinka helposti se kävi).
• Olen alkanut suunnittelemaan ensimmäistä ryhmäploggaussessiota Turkuun mahdollisesti jonkin toisen ympäristön suojeluun keskittyneen järjestön/yhdistyksen/ryhmän kanssa.
• Saanut kehotuksen kolmelta eri henkilöltä ryhtyä poliitikoksi.

Tiedostan, että tämä viherpiiperrys-toiminta on saanut minusta lievästi sanottuna otteen. Pidän siitä. Vaikka alan pala palalta muuttumaan valittavaksi aktivistiksi tunnen tekeväni oikein. Ajat vaativat muutakin kuin vaihtelevasti pidettyjä lupauksia ja joo joota. Tuntuu hyvältä, että on jokin mistä välittää ja haluaa toimia sen hyväksi.

Mikäli haluat koittaa ploggausta, niin lähde ulos ja katsele ympärillesi. Jos et näe ainuttakaan roskaa olet onnekas. Todennäköisesti vähintään muutaman askeleen jälkeen äkkäät maassa tupakan tumpin. Poimi se ylös ja jatka matkaa. Toimi näin jokaisen roskan kohdalla. Vie löydöksesi lähimpään jäteastiaan ja toista. Suosittelen hanskoja (ja roskapihtejä, jos jatkuva kumartuminen ei hotsita). Vastaanota yhtäaikaisesti hyvä ja paha olo. Jää koukkuun.

Dädäismi #18 - Anna isälle aineeton lahja - vaikkapa aikaa

Isänpäivä on täällä. Se päivä vuodesta, kun Suomessa muistetaan omia isiä, isoisiä, ja tullaan muistetuksi omien läheisten toimesta. Totta puhuakseni en tiedä, miksi isänpäivää on alettu viettämään. Asia pitää tarkistaa.

Wikipedia kertoo sen, mitä vähän epäilin: "Isänpäivän idea kehittyi Yhdysvalloissa pian äitienpäivän vanavedessä. 1940-luvun lopulla pohjoismaiset kauppiaat ehdottivat päivän viettämistä marraskuun toisena sunnuntaina, jolloin kaupoissa on vielä hiljaista ennen joulusesonkia."

Periaatteessa isänpäivää on siis aloitettu juhlistamaan nykypaikallaan kalenterissa, jotta kauppiaat saisivat myynteihinsä eloa. Toki samassa yhteydessä on haluttu antaa isille päivä, jolloin heitä muistetaan ja muistellaan.

Mielestäni isänpäivän juhlistaminen on paikallaan. Isät, kuten äiditkin, ansaitsevat tulla muistetuksi. Toivottavasti useimmissa perheissä vanhempia muistetaan myös joka päiväisessä arjessa. 

Vanhemmuuden arki on kuitenkin lähes aina hektistä eikä aikaa juhlallisuuksille juurikaan jää. Isän ja äitienpäivät ovat omiaan pysäyttämään kiireiset vanhemmat hetkeksi ja jakamaan tuntemaansa kunnioitusta toisilleen. Kyllä, mielestäni isän ja äitienpäivä on lapsien lisäksi myös toisen vanhemman tilaisuus osoittaa arvostustaan perheenjäsentään kohtaan. Mutta kuten mainitsin, arvostusta ja kunnioitusta tulisi osoittaa joka päivä eri muodoissa.

Muistamiseen ja arvostamiseen liittyy lahjojen antamista isälle. Perinteisesti lapset valmistavat lahjan itse joko askartelemalla tai ehkä tekemällä jonkinlaisen käsityön. Muistan itsekin askarrelleeni ainakin kortteja isälle useamapana isänpäivänä. 

Ensimmäisenä omana isänpäivänäni en vielä saanut Tapion tekemää lahjaa ymmärrettävistä syistä (hän oli alle 6kk vanha). Tänä vuonna tarhatädit sujauttivat perjantaina mukaani paketin, jonka saa kuulemma avata vasta sunnuntaina, koska se sisältää Tapsan tekemän lahjan isälle. Tapio on siis itse tarhassa kyhäillyt jotain minulle, isälleen. Ajatus liikuttaa minua syvästi.

Lahjakas vuosi

Aloin ajattelemaan ihmisten lahjan antamis- ja saamistottumuksia. Keskimääräinen ihminen saa perinteisesti ajateltuna lahjoja syntymäpäivänään, jouluna ja mahdollisesti isän- tai äitienpäivänä riippuen ihmisestä. Tähän voidaan laskea vielä satunnaiset läksiäiset, tupaantuliaiset ja nimipäivät. Aika paljon lahjoja. En todennäköisesti edes muistanut kaikkia tilanteita, joissa lahjoja annetaan tai saadaan.

Ajatellesani lahjaa, mieleeni tulee ensimmäisenä lahjapaperiin kääritty paketti, joka sisältää jonkin tavaran. Yleensä tavara on uusi, kaupasta ostettu.

Voisiko isiä muistaa joillain muilla keinoin vuosittain? Antamalla muuta kuin tavaraa? Materiaa keskivertoihmiseltä löytyy yleensä valmiiksi melko runsaasti, joten mielestäni lahja tai muistaminen voisi olla muutakin.

Aineeton paketti

Anna isälle esimerkiksi aikaa. Aikaa itselleen, jonka voi viettää puuhaillen omien juttujensa parissa tai tekemättä yhtään mitään vaikkapa sängyssä loikoillen. Vaihtoehtoisesti isä voi arvostaa aikaa perheen kanssa, jos se on jäänyt viime aikoina vähälle. Aika on kallisarvoisin hyödyke, mitä itse tiedän.

Tarjoa isälle maittava ateria, jonka tekemiseen voi koko perhe osallistua. Aterialle voi kutsua mukaan muitakin ja viettää mahtavan hetken hyvän ruuan ja seuran parissa luoden ja jakaen muistoja.

Elämykset ovat myös hieno tapa osoittaa isälle, että hän on merkittävä ja tärkeä osa perheyhteisöä. En tarkoita välttämättä, että isälle pitäisi ostaa yhden hengen etelänmatka tai benjihyppyyn oikeuttava lahjakortti. Esimerkiksi kultturellinen elämys, kuten elokuvailta, saattaa olla erittäin arvostettu.

En yritä sanoa, että materiaaliset lahjat olisivat jotenkin kauttaaltaan huonoja. Haluan vain tuoda esille, että lahja voi olla paljon muutakin. Lahjan tärkein tehtävä on osoittaa isälle, että häntä arvostetaan ja rakastetaan perheessä. Lahjan tulisi myös kuvastaa saajaansa eli tuottaa iloa erityisesti juuri sille ihmiselle, jolle se annetaan.

Tämän vuoden isänpäivän lahjat on varmastikin suurimmilta osin hankittu tai valmistettu ja hyvä niin. Kannustan teitä ajattelemaan asiaa seuraavaksi, kun on aika antaa jollekin läheiselle lahja. Maailma hukkuu tavaroihin. Anna lahjaksi jotain muuta.