Viime viikon tiistai-iltana katson kaikessa rauhassa Mestarien Liigan välieräottelua sohvalla, kun puolisoni ilmoittaa, että Tapsa on oksentanut unissaan. Menen katsomaan ja toden totta: sängyllä on messevät laatat. Poju on tokkurainen herättyään vasta ja hieroo oksennuksessa olevalla kädellä korvaansa. Alamme puolison kanssa pähkäilemään: Tapsa oli saman päivän aamuna kolauttanut päätään lattiaan, joten epäilimme aivotärähdyksen olevan yksi mahdollinen pahoinvoinnin aiheuttaja.
Neuvonpitomme aikana poju oksentaa uudestaan ja tällä kertaa äiti saa osan vatsalaukun sisällöstä päälleen. Samalla, kun siivoamme ja vaihdamme vaatteita keskustelemme käynnistä päivystyksessä varotoimenpiteenä aivotärähdyksen varalta. Soitto päivystykseen ja kohta olemme matkalla. Ennen lähtöä vielä kolmas oksennus. Äiti on puhelimessa, joten tällä kertaa tulilinjalle osuu isä. Kello lähestyy puolta yötä ja Liverpool takoo AS Roman verkkoon liukuhihnalta maaleja, joista näen yhden (nyyh).
Saavumme päivystykseen ja meidät ohjataan odottamaan hoitajaa. Hoitaja ja opiskelija haastattelevat meidät. Tässä vaiheessa Tapsa on antanut ylen 4-5 kertaa. Poika on siitä huolimatta yllättävän tyyni, joskin kovin väsynyt. Vietämme odotustilassa jokusen tovin jonottaessamme lääkärin vastaanotolle tarkistusta varten.
Lääkäri tarkisti Tapsan motoriset toiminnot ja kaiken mitä aivotärähdyksen saaneelta tyypillisesti tarkistetaan. Kaikki toimi oikein ja poju oli edelleen hyvin rauhallinen ja hymyili reippaasti lääkärille. Kaikki oli lääkärin mukaan kunnossa mutta varotoimenpiteenä jäisimme yöksi seurantaan lasten kirurgian vuodeosastolle. Vain toinen vanhemmista saisi jäädä lapsen seuraksi. Toteamme puolisoni kanssa, että Tapsa arvostaisi äidin seuraa ehkä hitusen enemmän vaikkakin vain siitä syystä, että ruokaa olisi koko ajan saatavilla helposti.
Kuljimme sisäkautta TYKSin uudelta puolelta vanhalle puolelle, missä osasto sijaitsi. Matkaan sisältyi fantastinen etappi, jossa saimme olla ikään kuin ylikokoisen törmäilyauton kyydissä ja viilettää pitkin käytäviä. Tapsa makoili tyytyväisenä vaunuissaan ja osoitti välillä innostuneen ihmetyksen merkkejä, kun kyytimme kiisi pitkin öisiä TYKSin kulkuväyliä.
Seuraavana aamuna pieni toipilas todettiin olevan kotiinlähtökunnossa. Kotiudimme ennen puolta päivää ja vietimme päivän rennosti lepäillen ja palautuen.
Eikä siinä vielä kaikki...
Osastolta kotiutumista seuraavana päivänä olin töissä normaalisti. Iltapäivällä saavuttuani kotiin kävimme Tapsan kanssa saattamassa puolisoni bussille, jolla tämä lähti harrastuksiinsa. Oli aurinkoista ja kaikki hyvin. Paitsi tunsin kropassani, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan.Pääsimme kotiin ja panin merkille hieman heikon olotilani ja voimakkaan närästyksen. En miettinyt asiaa sen tarkemmin vaan hoidin pojun iltatoimien kautta sänkyyn, johon hän nukahti lähes saman tien.
Illan edetessä oloni huononi jyrkästi ja puolisoni saavuttua kotiin olin pahoinvoiva, hikoileva, hytisevä ja tärisevä ihmisraunio. Aivotärähdys oli kuin olikin ollut vika diagnoosi. Vanha kunnon vatsatautihan se oli. Koin erittäin syvää ahdistusta kohtalostani. Vatsa tuntui heittelehtivän kropassani, hiki ja vilu vuorottelivat ja hyvää asentoa oli mahdoton löytää.
Yöstä en muista paljoa muuta kuin em. hyvän asennon löytäminen oli oikeasti täysin mahdotonta. Kolottava särky tuntui luissa ja ytimissä, päätä särki ja mieli oli murheellinen. Selvisin aamuun joten kuten ja sain jäädä Tapsan herättyä makaamaan sänkyyn muutamaksi tunniksi vaikka puolisoni raportoi herättyään tuntevansa olonsa hieman huonoksi.
Todella mahtavaa, muistan ajatelleeni. Nyt tulemme molemmat olemaan tämän itse perkeleen keksimän taudin kourissa ja pitäisi toimia normaalisti vanhempana lapselle, joka ei pysy paikallaan ikinä viittä sekuntia kauempaa. Tämä tulisi olemaan koettelemuksista tähän saakka kovin pl. synnytys.
Ennustukseni ei ollut paljoa pielessä. Puoleen päivään mennessä puolisoni oli joutunut säälimättömän viruksen* runtelemaksi ja makasi sängyssä hyvin voimakkaan pahoinvoinnin lamaannuttamana (kuulemma pahempi kuin raskauden aiheuttamat aamupahoinvoinnit!). Olin itse päässyt lamaannuttavimmasta pahoinvoinnista eroon mutta kolotus ja yleinen olon huteruus vaikeuttivat elämisestä nauttimista vielä merkittävästi.
Tässä kohtaa tein havainnon: lapsesi ei välitä siitä oletko kipeä vai et. Näin pieni lapsi ei edes ymmärrä mitä eroa on kipeällä ja terveellä. Normaalisti tässä olotilassa tulisi tehdä hyvin vähän muuta kuin maata paikallaan ja nauttia nestettä. Minä kuitenkin kyyristelin pojun perässä pitkin asuntoa ja yritin olla ajattelematta särkyä, joka runteli ruumistani.
Selvisin jotenkin Tapsan lounaasta ja sain itsekin syötyä mandariinin ja kauravälipalan. Pieni voitto. Päätin, että lähden ulkoilemaan aurinkoon Tapsan ja Urhon kanssa antaakseni puolisolleni rauhan lepäämiseen ja itselleni eheyttävää raitista ilmaa ja auringon valoa.
Ulkona oloni lähti varovasti kohenemaan. Muistelin jostain kuulemaani faktatietoa, että vatsatauti on tyypillisesti raju mutta nopea. Turvauduin tähän ajatukseen ja juttelin Tapsalle niitä näitä kävellessämme pitkin ja poikin.
Iltaan mennessä elämä alkoi voittaa ja pystyimme puolisoni kanssa nauttimaan ensimmäiset ateriamme yli vuorokauteen.
 |
| Elämän voitto. |
Ihmettelin jälkikäteen Tapsan urheutta. Poika ei missään vaiheessa osoittanut sen erityisempiä merkkejä epämukavuudesta. Ei edes sairaalassa ollessaan ja joutuessaan valvomaan ison osan ajasta, jonka normaalisti nukkuisi sikeästi. Päättelin, ettei pojalla voinut olla yhtä karmaiseva olo kuin minulla ja puolisollani. Noin pieni ihminenhän menisi täysin hysteeriseksi, jos kokisi vastaavaa ruumiin runtelevaa särkyä ja pahoinvointia. Tai ehkä Tapsa on vain rautainen tyyppi, joka ei pienistä hätkähdä. Toivon sitä hänelle.
*Oletimme kyseessä olleen (noro)virus, koska tautiin sairastuivat myös Tapsan lähipiiristä kaksi isovanhempaa heidän oltua Tapsan kanssa kosketuksissa sairaalasta kotiin päästyämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti