Dädäismi #9 - Ajatuksia ruuduista

Nykyään keskustellaan paljolti siitä, miten paljon ihmiset viettävät aikaa tuijottaen erinäisiä ruutuja (=näyttöjä). Enimmäkseen ihmiset viettävät aikaa älypuhelimen äärellä, toisena tulee kaiketi vielä televisio ja kolmantena arvelisin olevan tietokone (ei lähdettä näihin; omia mielikuviani).

Itse vietän ruutujen ääressä ison osan valveillaoloajastani. Töissä olen näytön ääressä kahdeksan tuntisen päivän aikana ainakin kuusi tuntia. Kotona mieliajanvietteeni tapahtuvat tietokoneen näytön ääressä. Väliajat tulee tuijoteltua puhelimesta milloin mitäkin. 

Olen alkanut tiedostamaan korkeaa ruutuaikaani ja tunnen siitä hieman syyllisyyttä. Varsinkin puhelimella vietettyä aikaa pitäisi karsia, koska siitä suurin osa on turhaa ajan tappamista (vaikkakin usein mukavaa sellaista). Olen pyrkinyt vähentämään omaa ruutuaikaani esim. kirjoittamalla ruokalistat vanhalle kunnon paperille käyttäen vanhaa kunnon kynää. Työmatkat bussissa kuuntelen podcasteja johtuen osittain myös siitä, että ruudun tuijottelu keskustassa ajavassa bussissa saa minut pahoinvoivaksi.

Olen alkanut kiinnittää huomiota Tapsan "ruutualtistumiselle". 
Kodissamme on televisio päällä harvakseltaan ja useimmiten vain iltaisin. Samoin tietokoneet. Puhelimet ovat luonnollisesti (onko se luonnollista?) päällä koko päivän ja niitä tulee vilkuiltua epätasaisen säännöllisin väliajoin. Sanoisin silti, että Tapsa "altistuu ruuduille" (käytetään nyt tätä ilmausta vaikka se on sävyltään mielestäni hieman turhan dramaattinen) kohtalaisen vähän.

Useimmat kasvatusoppaat (viralliset ja epäviralliset) ovat tyypillisesti ohjeistaneet, että mitä vähemmän aikaa lapsi tai vauva viettää ruudun ääressä, sen parempi. Osittain tästä syystä koen aina vähintään hieman huonoa omatuntoa, jos esim. televisio on päällä Tapsan ollessa huoneessa.

Mielessäni pyörii ajatukset siitä, että jos lapsi katsoo television ruutua edes viittä sekuntia pidempään on keskittymishäiriö myöhemmällä iällä taattu. Vaihtoehtoisesti saatan kuvitella, että ruudusta tulee ainoa asia, mistä lapsi on aidosti kiinnostunut ja olen välinpitämättömyydelläni luonut todellisen television orjan.

Todellisuudessa Tapsa kuitenkin saattaa katsahtaa televisiota kohti mutta jatkaa pian omia touhujaan lelujensa tai kirjojensa kanssa. Televisio ei juurikaan häntä kiinnosta. Ajoittain hän saattaa jäädä katselemaan jos ruudusta näkyy piirrettyjä tai jotain mielenkiintoista. Säätiedotukset olivat hänen suosikkinsa muutaman kuukauden ikäisenä.

Mikäli Tapsa katsoo televisiota keskittyneesti, hän jaksaa keskittyä enintään 10 minuuttia. Pidän tätä hyvänä merkkinä: lapsi on pidemmän päälle kiinnostuneempi ympäröivästä kosketusetäisyydellä olevasta maailmasta kuin ruudusta, joka näyttää vain joitain kuvastuksia siitä.

On myös hetkiä, jolloin televisiosta on hyötyä Tapsan kanssa. Ulkovaatteiden pukeminen pojulle ei ole hänen mielipuuhaansa (tykkääkö kukaan lapsi tästä?). Kovassa kiireessä ulkovaatteiden pukeminen ei ole hauska kokemus kenellekään. Television päälle laittaminen tässä tilanteessa on oiva helpotus kummallekin. Vanhempi saa rauhassa ja ripeästi pukea lapsen ja lapsi sujahtaa huomaamattaan ulkovaatteisiin keskittyessään sisäistämään ruudun tapahtumia. Tässäkin tilanteessa lapsen ruudulle altistumisen voi laskea minuuteissa.

Entäs sitten puhelin? Lapsen kanssa yksin vietetty päivä tuntuu usein pitkältä. Jos otat puhelimen esiin lapsen ollessa seurassasi seuraa usein syyllinen olo. Ei ole mielestäni väärin käyttää pieni osa lapsen kanssa vietetystä ajasta tsekkaamalla mitä tapahtuu ulkomaailmasa. Tämän on todennut myös eräs tutkija. Itse yritän suhtautua puhelimen käyttämiseen samoin tavoin kuin suhtaudun siihen kenen tahansa ihmisen seurassa: Ollessasi toisen ihmisen seurassa, tulisi huomiosi olla hänessä, ei puhelimessasi. Pienet puhelintauot silti sallittakoon.

Lisähuomiona mainitsen vielä, että vanhemman, joka on lapsensa seurassa tulisi aina varata päähuomio lapselleen. Puhelimelle suodaan vain hetkellistä huomiota, jos sitäkään. Mikäli lapsi hakee vanhemmaltaan huomiota on oltava valmiina antamaan sitä. Toisena asiana haluan tuoda esiin itseäni vaivaavan ilmiön: vanhemmat, jotka laittavat vauvansa eteen puhelimen näytöllä pyörivän videon aina esim. ruokailun ajaksi. Miten lapsi koskaan oppii syömään ilman silmien edessä pyörivää viihdykettä, jos se vauvasta asti on osa ruokailua? 

Tapsa on tällä hetkellä niin vilkas ja vauhdikas (kohta hän ottaa jalat alleen ja Luoja meitä auttakoon, kun yritämme pysyä hänen perässään), ettei tietokoneen käyttäminen ole käytännössä mahdollista kuin sekunteja kerrallaan hänen ollessa samassa tilassa. Toisinaan pidän pöytääni seisoma-asennossa ja teen jotain, minkä voin helposti keskeyttää samalla, kun Tapsa touhuaa huoneessa omiaan. Seisomasta pääsen myös ripeästi väliin, jos katastrofi uhkaa.

Yleisellä tasolla, rohkaisen kaikkia tiedostamaan (en sanonut muuttamaan) ruututottumuksiaan. Itse tiedostan, että oma ruutuaikani on tällä hetkellä korkea. Koen kuitenkin, että elämääni kuuluu vielä paljon muutakin kuin ruutujen tuijottelu, joten en ole huolissani. Se, tuleeko Tapsalle rajoituksia ruutuaikaan joskus myöhemmin, jää nähtäväksi. Minulla oli lapsena "peliaika", ja pelaan pelejä vieläkin hartaudella ja mahdollisuuksien mukaan useita tunteja kerrallaan. Päätelkää tästä, mitä tahdotte.

Dädäismi #8 - Alle kuukausi isyyslomaan

Alle kuukauden päästä jään kolme kuukautta kestävälle isyyslomalle. Todellisuudessa kyseessä on yhdistelmä erinäisiä vapaita, joita järjestelin viettääkkseni kolmen kuukauden kesäloman Tapsan kanssa. Suomen valtiossa tämä on mahdollista. Olen kiitollinen. Ja jännittynyt sekä innoissani.

Ajankohta ei voisi olla parempi. Poju täyttää vuoden ja Suomen kesä alkaa. Toivon mukaan kesä muistuttaa omia lapsuuden kesiäni kelien puolesta tänä vuonna.

Mitä sitten odotan isyyslomalta? Usein visiossani kuljemme Tapsan kanssa jokirannassa ja aurinko paistaa. Pysähdymme nurmikolle ja Tapsa nukkuu vaunuissa päiväunet, jonka aikana syvennyn hyvään kirjaan. Elämä on ihanaa. Tietenkään kaikki hetket eivät tule olemaan näin ruusuisia mutta haluan uskoa, että elämä hymyilisi suurimman osan ajasta.

Toivon, ettei aika käy pitkäksi. Olen aiemmin maininnut ainakin yhdessä kirjoituksessani, että pienen ihmisen kanssa vietetty aika käy usein pitkäksi. Tämä koskee enimmäkseen kuitenkin sisätiloja. Kesän saapuessa tekemisen mahdollisuudet moninkertaistuvat. Ajan saa kulumaan huomattavasti ripeämmin, kun lapsen kanssa lähtee oikeastaan ihan mihin tahansa. Oman kodin seinien sisällä aika sen sijaan usein tuntuu matelevan.

En ole vielä sen tarkemmin ryhtynyt konkretisoimaan, mitä kaikkea tulemme Tapsan kanssa kesälomamme aikana tekemään. Tapsa alkaa olemaan jo siinä iässä, että esimerkiksi leikkipuistoon meneminen ei ole naurettava ajatus. Yritän miettiä yksityiskohtia mahdollisimman vähän etukäteen, jotta en aseta itselleni paineita. En kanna huolta myöskään siitä, tulenko pärjäämään Tapsan kanssa pidempiä aikoja kahdestaan. Tähän olemme osoittaneet pystyvämme useita kertoja aiemminkin. Hedelmäsmoothie takataskussa selviydymme kesästä voittajina.

Alkavasta isyyslomasta (ja kesästä!) olen oikeastaan vain innostunut ja odottavainen. Työnjakomme on ollut minun ja puolisoni välillä koko Tapsan olemassaolon ajan se, että käyn itse töissä ja Tapsa on kotona äitinsä kanssa. Viime kuukausien aikana kuvio on hieman sekoittunut myös puolisoni käydessä viikottain tekemässä muutamia työvuoroja.

Alusta saakka olen ollut sitä mieltä, että se, kumpi jää lapsen kanssa kotiin, saa osakseen rankemman tehtävän. Vietettyäni pidempiä ajanjaksoja Tapsan kanssa en välttämättä enää allekirjoittaisi tätä väittämää. En silti sano, etteikö kotivanhempana olo olisi ajoittain hyvinkin raskasta mutten pidä sitä enää kaikki voimavarat ja elinvoimat kuluttavana loputtomana urakkana. 

Tapsan kasvettua ovat kotipäivät myös helpottuneet. Pienenä vauvana Tapsa kärsi runsaista vatsavaivoista, joka saattoi tarkoittaa kokopäiväistä lohdutonta itkua. Tyypillisesti pieni vauva ei myöskään valveilla ollessaan viihdy juurikaan muualla kuin sylissä, mikä myöskin sitoo kotona olevaa vanhempaa.

Oman haasteensa isyyslomaan ja kesään tuo taloyhtiössämme alkava parvekeremontti. Kaikkien asuntojen parvekkeet tulevat olemaan kirjoitushetkellä tuntemattoman pituisen ajan pois käytöstä. Tapsa on lähes koko elämänsä nukkunut päiväunensa poikkeuksetta parvekkeella. Nyt tämä ei tule enää olemaan mahdollista ja tästä kannan hieman huolta. Toki päiväunet pitää ennemmin tai myöhemmin opetella nukkumaan muuallakin kuin vaunuissa. Viimeistään hoitoon mennessä Tapsan vaunupäikkärit tulevat päättymään. Nyt niistä on hieman pakko opetella eroon vaikka kesällä voi kelien puitteissa lähteä ulkoilemaan ja antaa pojun nukkua vaunuissa ulkosalla samalla, kun itse hengailee vieressä.

Kuten mainitsin isyyslomani päätyttyä elokuussa Tapsa aloittaa päivähoidon. Pieni poikamme ei olekaan enää niin pieni, että viettäisi kaiket päivät kotona jomman kumman vanhemman seurassa. Tämä tuo hieman haikean olon mutta toisaalta olen tyytyväinen, että pääsemme puolisoni kanssa molemmat työelämään, joka taasen mahdollistaa muita asioita mm. taloudellisesti.

Olen kiitollinen, että saan viettää pidemmän ajan poikani kanssa. Luonnollisesti olen saanut viettää runsaasti aikaa hänen kanssaan ollessani työelämässä mutta nyt tilanne on eri. "Päivätyöni" on olla hänen isänsä kolmen kuukauden ajan (tietenkin isänä oleminen on kokopäiväinen työ oli lomalla tai ei mutta tiedätte mitä ajan takaa). 

Koen jo nyt omaavan hyvän ja alati syventyvän suhteen poikaani. Uskon sen syvenevän entisestään, kun pääsemme viettämään aikaa yhdessä, tekemään juttuja yhdessä ja yksinkertaisesti hengailemaan yhdessä.

Uskon, että pidemmän isyysloman pitäminen vaikuttaa myös parisuhteeseen positiivisella tavalla. Se, millaista on olla kaiket päivät lapsen kanssa kotivanhempana (hyvässä ja pahassa), ei varmasti aukene ellei ole sitä kokenut itse. Pidän erittäin tärkeänä, että myös minä pääsen kokemaan tämän, eikä vain puolisoni.

Elän käsityksessä, että nykyäänkin isän kotiin jäämistä ihmetellään. Mielestäni asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Onhan isä yhtä paljon lapsen vanhempi kuin äitikin. Toki joitakin perheitä saattaa sitoa taloudelliset rajoitteet, joiden puitteissa vanhempainvapaat on järjestettävä. Rohkaisen silti kaikkia uusia vanhempia hyödyntämään tilaisuus olla pidennetty ajanjakso kotivanhempana lapselleen. Minulle on kerrottu, että lapsi on pieni vain silmänräpäykseltä tuntuvan hetken. Siitä kannattaa siis yrittää nauttia täysin siemauksin. Itse pyrin näin tekemään ja olen omasta mahdollisuudestani valtavan iloinen.
 

Dädäismi #7 - Se paniikinomainen tunne, kun...

Istuin bussissa matkalla töistä kotiin. Olin menossa hakemaan Urho-koiraa, jonka kanssa suuntaisimme suoraan Tapsan isovanhempien luokse hakemaan pojua. Tapsa oli ollut puolisoni päällekkäin menevän työvuoron takia isovanhemmilla päivän hoidossa.

Saavuin paikalle, kiitin, sujautin pojun vaunuihin ja kohta talsimme kohti kotia puoliksi jäisellä ja puoliksi märällä jalkakäytävällä. Olin saanut aiemmin päivällä whatsappin välityksellä ohjeistuksen pojan päivällisestä:

Kuullostaa yksinkertaiselta.

Saavuimme kotiin ja pojan valittelusta päättelin nälän olevan jo merkittävä. Suuntasimme suoraan keittiöön, istutin pojan syöttötuoliin riisikakkupalan kanssa (näillä on hyvä ostaa aikaa, kun hääräät pääateriaa valmiiksi nälkäiselle lapselle) ja aloin leikkaamaan em. avokadoa.

Olen syönyt elämässäni useamman avokadon (useamman kuin 50 mutta varmaan vähemmän kuin 150) mutten koe olevani avokado-asiantuntija missään nimessä. Siksi ihmetykseni oli ilmeinen, kun sain avokadon halki ja kiven poistettua.

Kuiva, kova ja outo eivät ole kovin mairettelvia adjektiiveja puhuttaessa avokadosta.

Toden totta, kaikki ei ollut tässä avokadossa kohdallaan. Yritin kuumeisesti miettiä, annanko tästä huolimatta palaset pojalle maistettavaksi. Tapsa mutusteli vielä kohtalaisen tyytyväisenä riisikakkua. Maistoin itse avokadoa toistamiseen ja totesin edelleen maun olevan pielessä. Avokado jouti biojäteastiaan.

Nyt minulla oli pulma ja kello kävi. Riisikakun loppu oli jo lentänyt lattialle ja sieltä päätynyt Urhon kitaan. Tapsa katsoi minua odottavaisena ja selitykset eivät nyt kelpaisi. 

Tutkin jääkaappia. Hedelmäsmoothie ei nyt pelastaisi minua, koska Tapsa oli sellaisen jo tänään saanut (ei makeaa mahan täydeltä). Pakastimessa oli aiemmin tehtyjä annoksia kalaa ja perunaa mutta niitä poju oli syönyt jo kaksi saman viikon aikana. Vaihtelua pöytään oli tullut ohjeeksi. Raportoin tilanteesta reaaliajassa puolisolleni whatsappissa. Olin hikinen. Puhelimen akku oli loppumassa. Ratkaisun olisi löydyttävä pian.

Pitkältä tuntuvan pohdinnan jälkeen päädyin ottamaan pakastimesta kaksi jäistä lihapullaa. Niiden sulaessa mikrossa mietin millä ilveellä tarjoan kaksi kuivaa lihapullaa uskottavasti vaativalle syöjälle. Päätin, että hajotan lihapullat pieneksi muruksi ja syötän ne yksinkertaisesti haarukalla. Ihan pokkana, kuten sanotaan

Vaati kyllä aikamoista pokeria yrittää tarjota tätä yritelmää.

Istuin alas ja tarjosin ensimmäisen haarukallisen. Tapsa katsoi minua hieman säälivästi mutta otti lihapullan murut suuhunsa. Kovin montaa haarukallista emme päässeet eteenpäin kun poika alkoi osoittaa tyytymättömyyden merkkejä. En ihmetellyt, koska olihan tarjonta aika surkeaa. Tarvitsin uuden idean. Samalla hetkellä whatsappiin ilmestyi viesti (epä)suoraan korkeammalta voimalta:

  

Turkkilainen jugurtti! Mikä ihana pelastus. Ryntäsin hakemaan jugurtin jääkaapista ja sekoitin sekaan hedelmäsmoothien. Aloin kiireesti lusikoimaan kellertävää päivänpelastusta pojun suuhun. Tämä sai tyydyttävän vastaanoton. Huokaisin. Siinä lusikoidessani Tapsa löysi vielä jauhelihapullan muruja ruokalapustaan ja niitä päätyi jugurtin sekaan. Kaikkien mutkien kautta tarjolla olikin lopulta ekstraspesiaaliherkkua.

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja yksi helpottunut isä. Tämän episodin päätteeksi päätin, että kotiimme hankitaan hätävararuokavarasto Tapsalle välttyäksemme vastaanvanlaiselta sydämentykytykseltä jatkossa. No, ainakin poika tuli ruokittua ja samalla syntyi uusi ruoka taaperoikää lähestyville: turkkilainen hedelmäsmoothiejauhelihajugurtti.

P.S. Kaiken tämän aikana en itse luonnollisestikaan ehtinyt syödä mitään ja edellisestä ateriasta oli kulunut useampi tunti. Uskon merkittävän näläntunteen vaikuttaneen tilanteen eskaloitumiseen ja pyrin jatkossa ruokkimaan itseni kohtalaisessa ajassa välttyäkseni turhalta panikoinnilta.