Dädäismi #19 - Bloggarista tuli ploggari

Ehkä osa onkin jo kuullut, että aloitin uuden harrastuksen. Siinä kuljetaan ulkona (=lenkkeillään) ja kerätään silmiin osuvat roskat maasta ja viedään ne roskiin. Luulin hetken keksineeni uuden harrastuksen mutta juhlavan ja ehkä mahtailevankin julistukseni myötä minulle kerrottiin, että toiminnalle on jo nimi: plogging.

Sitä kutstuaan ploggaamiseksi. Pelle.

Plogging tulee ruotisin kielen sanoista "plocka upp" eli poimia ja "jogging" eli lenkkeily. Käsittääkseni harrastus on levinnyt jo käytännössä koko maailmaan. Mistään miljoonien ihmisten liikkeestä ei siltikään ole kyse. Suomessa roskia on kerätty luonnosta vapaaehtoisten kansalaisten aloitteesta jo vuosia. Erilaisia roskaryhmiä alkoi löytymään, kun aiheeseen lähti tutustumaan.

Miksi aloin keräämään roskia? Eikö se ole hirvittävän inhottavaa poimia muiden jättämää jätettä maasta omin käsin? Onko siitä edes mitään hyötyä?

Hyviä kysymyksiä. Vastaan järjestyksessä:

Miksi?

Ensinnäkin, kävelen käytännössä joka päivä vähintään kerran ulkona koiran ja lastenvaunujen kanssa. Ulkoilu ei ole siis minulle valinnainen aktiviteetti. En tarkoita, ettenkö pitäisi siitä tai tiedostaisi sen positiivisia vaikutuksia omaan elämääni. Pointti on, että kuljen ulkona joka tapauksessa. Havahduin siihen, että ulkona kävelystä voisi olla enemmän iloa, jos tekisin jotain hyödyllistä samalla.

Eräällä lenkillä kiinnitin huomiota maassa olevaan isohkoon roskaan (en valitettavasti muista, mikä roska oli kyseessä mutta elämänkerrassani tähän sitten keksitään jokin hieno symbolinen asia, jonka poimin ylös ensimmäisenä). Poimin roskan ja laitoin sen lastenvaunujen alaosassa olevaan koriin. Totesin, että haluan kerätä vielä toisenkin roskan hieman kauempaa. Pian vaunujen korissa oli n. puoli muovikassillista erilaisia roskia.

Kävelin lenkin loppuun roskia keräten ja kotipihassa totesin keränneeni käsin varmaan reilusti toista muovikassillista roskaa, jota löytyi maastosta. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Tunsin hyvää oloa, koska minusta tuntui, että olin tehnyt jotain konkreettista luonnon ja ympäristön hyväksi. Toisaalta olin tyrmistynyt ja suuttunut siitä, mitä ja miten paljon olin löytänyt lyhyen lenkin aikana. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon reitillä oli roskapönttöjä.

 

#dädäkerääroskia onneksi ensimmäisen ja viimeisen kerran käytössä.

Päätin, että tätä täytyy tehdä lisää. Jäin koukkuun.

Eikö se ole ällöttävää?

Yllättäen, ei kovinkaan ällöä. Roskissa on harvemmin kenenkään eritteitä (ainakaan näkyvästi). Ne ovat vain... roskia. Roska ja jäte on ihmisen keksimä määritelmä tavaralle, joka on muuttunut hyödyttömäksi ja tämän määritelmän tehnyt yksilö tyypillisesti hylkää tavaran. Harmittavan usein näemmä väärään paikkaan eli kaikkialle muualle kuin sinne oikeaan eli roska-astiaan.

Toisella tai kolmannella ploggauskerralla löysin Yo-kylän kupeesta käytetyn huumeruiskun neuloineen. Se oli minusta enemmänkin kiehtova kuin ällöttävä.

Kiehtovaa.

Onko tästä hyötyä?

Osaan vastata tähän, että ainakin henkilökohtaisella tasolla kyllä. Saan ploggaamisesta paljon: liikuntaa, hyvää oloa ja mieltä sekä mahdollisuuden näyttää muille, mitä sieltä asuinympäristöstä löytyykään. Jos inspiroin muita tekemään ploggausretkiä omassa asuinympäristössään (tai miksei muuallakin), niin eikö siinä voita aivan kaikki? Kunta säästää, koska sen työntekijät voivat keskittyä roskan keräämisen asemesta muihin asioihin. Samoin seudun ihmiset, joiden asuinmiljööstä tulee siistimpi, viihtyisämpi ja turvallisempi.

Lienee itsestään selvää, että olen tullut erityisesti viime aikoina kovin huolestuneeksi ympäristömme ja ilmastomme tilasta. En ole ekspertti mutta olettaisin luonnon pitävän siitä, että roskia on vähemmän. Jätekysymys ei kuitenkaan ole yksiselitteinen ja tulen miettimään sitä tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin.

Mitä on tapahtunut viimeisen kahden viikona aikana?

Aloin ploggariksi n. kaksi viikkoa sitten. Sinä aikana on tapahtunut mm. seuraavaa:

• Sain Turun kaupungilta roskapihdit kotiinkuljetettuna, koska pyysin niitä.
• Valitin naapurille päin naamaa siitä, että hän tumppasi tupakkansa talomme ulko-oven eteen (Hän ärsyyntyi ja minulle  tuli tästä hieman morkkis).
• Valitin paikalliselle opiskelijajärjestölle sähköpostitse, koska heidän hallinnoimansa rakennuksen edusta oli niin törkyinen ja roskainen. (Sain vastauksen ja pahoittelut sekä lupauksen siistimistoimenpiteistä).
• Perustin puolisoni kanssa Facebook ryhmän "Plogging Turku", jossa aihetta ja toimintaa on tarkoitus suunnitella ja keskustella siitä. Ryhmän koko on kasvanut jo yli 50 jäseneen. Jos kiinnostaa, niin liity!
• Vaatinut ja onnistunut saamaan työpaikalleni jätteen lajittelun mahdollistavat puitteet taukohuoneeseen (tämä tapahtui itse asiassa vasta eilen ja olen edelleen yllättynyt, kuinka helposti se kävi).
• Olen alkanut suunnittelemaan ensimmäistä ryhmäploggaussessiota Turkuun mahdollisesti jonkin toisen ympäristön suojeluun keskittyneen järjestön/yhdistyksen/ryhmän kanssa.
• Saanut kehotuksen kolmelta eri henkilöltä ryhtyä poliitikoksi.

Tiedostan, että tämä viherpiiperrys-toiminta on saanut minusta lievästi sanottuna otteen. Pidän siitä. Vaikka alan pala palalta muuttumaan valittavaksi aktivistiksi tunnen tekeväni oikein. Ajat vaativat muutakin kuin vaihtelevasti pidettyjä lupauksia ja joo joota. Tuntuu hyvältä, että on jokin mistä välittää ja haluaa toimia sen hyväksi.

Mikäli haluat koittaa ploggausta, niin lähde ulos ja katsele ympärillesi. Jos et näe ainuttakaan roskaa olet onnekas. Todennäköisesti vähintään muutaman askeleen jälkeen äkkäät maassa tupakan tumpin. Poimi se ylös ja jatka matkaa. Toimi näin jokaisen roskan kohdalla. Vie löydöksesi lähimpään jäteastiaan ja toista. Suosittelen hanskoja (ja roskapihtejä, jos jatkuva kumartuminen ei hotsita). Vastaanota yhtäaikaisesti hyvä ja paha olo. Jää koukkuun.

Dädäismi #18 - Anna isälle aineeton lahja - vaikkapa aikaa

Isänpäivä on täällä. Se päivä vuodesta, kun Suomessa muistetaan omia isiä, isoisiä, ja tullaan muistetuksi omien läheisten toimesta. Totta puhuakseni en tiedä, miksi isänpäivää on alettu viettämään. Asia pitää tarkistaa.

Wikipedia kertoo sen, mitä vähän epäilin: "Isänpäivän idea kehittyi Yhdysvalloissa pian äitienpäivän vanavedessä. 1940-luvun lopulla pohjoismaiset kauppiaat ehdottivat päivän viettämistä marraskuun toisena sunnuntaina, jolloin kaupoissa on vielä hiljaista ennen joulusesonkia."

Periaatteessa isänpäivää on siis aloitettu juhlistamaan nykypaikallaan kalenterissa, jotta kauppiaat saisivat myynteihinsä eloa. Toki samassa yhteydessä on haluttu antaa isille päivä, jolloin heitä muistetaan ja muistellaan.

Mielestäni isänpäivän juhlistaminen on paikallaan. Isät, kuten äiditkin, ansaitsevat tulla muistetuksi. Toivottavasti useimmissa perheissä vanhempia muistetaan myös joka päiväisessä arjessa. 

Vanhemmuuden arki on kuitenkin lähes aina hektistä eikä aikaa juhlallisuuksille juurikaan jää. Isän ja äitienpäivät ovat omiaan pysäyttämään kiireiset vanhemmat hetkeksi ja jakamaan tuntemaansa kunnioitusta toisilleen. Kyllä, mielestäni isän ja äitienpäivä on lapsien lisäksi myös toisen vanhemman tilaisuus osoittaa arvostustaan perheenjäsentään kohtaan. Mutta kuten mainitsin, arvostusta ja kunnioitusta tulisi osoittaa joka päivä eri muodoissa.

Muistamiseen ja arvostamiseen liittyy lahjojen antamista isälle. Perinteisesti lapset valmistavat lahjan itse joko askartelemalla tai ehkä tekemällä jonkinlaisen käsityön. Muistan itsekin askarrelleeni ainakin kortteja isälle useamapana isänpäivänä. 

Ensimmäisenä omana isänpäivänäni en vielä saanut Tapion tekemää lahjaa ymmärrettävistä syistä (hän oli alle 6kk vanha). Tänä vuonna tarhatädit sujauttivat perjantaina mukaani paketin, jonka saa kuulemma avata vasta sunnuntaina, koska se sisältää Tapsan tekemän lahjan isälle. Tapio on siis itse tarhassa kyhäillyt jotain minulle, isälleen. Ajatus liikuttaa minua syvästi.

Lahjakas vuosi

Aloin ajattelemaan ihmisten lahjan antamis- ja saamistottumuksia. Keskimääräinen ihminen saa perinteisesti ajateltuna lahjoja syntymäpäivänään, jouluna ja mahdollisesti isän- tai äitienpäivänä riippuen ihmisestä. Tähän voidaan laskea vielä satunnaiset läksiäiset, tupaantuliaiset ja nimipäivät. Aika paljon lahjoja. En todennäköisesti edes muistanut kaikkia tilanteita, joissa lahjoja annetaan tai saadaan.

Ajatellesani lahjaa, mieleeni tulee ensimmäisenä lahjapaperiin kääritty paketti, joka sisältää jonkin tavaran. Yleensä tavara on uusi, kaupasta ostettu.

Voisiko isiä muistaa joillain muilla keinoin vuosittain? Antamalla muuta kuin tavaraa? Materiaa keskivertoihmiseltä löytyy yleensä valmiiksi melko runsaasti, joten mielestäni lahja tai muistaminen voisi olla muutakin.

Aineeton paketti

Anna isälle esimerkiksi aikaa. Aikaa itselleen, jonka voi viettää puuhaillen omien juttujensa parissa tai tekemättä yhtään mitään vaikkapa sängyssä loikoillen. Vaihtoehtoisesti isä voi arvostaa aikaa perheen kanssa, jos se on jäänyt viime aikoina vähälle. Aika on kallisarvoisin hyödyke, mitä itse tiedän.

Tarjoa isälle maittava ateria, jonka tekemiseen voi koko perhe osallistua. Aterialle voi kutsua mukaan muitakin ja viettää mahtavan hetken hyvän ruuan ja seuran parissa luoden ja jakaen muistoja.

Elämykset ovat myös hieno tapa osoittaa isälle, että hän on merkittävä ja tärkeä osa perheyhteisöä. En tarkoita välttämättä, että isälle pitäisi ostaa yhden hengen etelänmatka tai benjihyppyyn oikeuttava lahjakortti. Esimerkiksi kultturellinen elämys, kuten elokuvailta, saattaa olla erittäin arvostettu.

En yritä sanoa, että materiaaliset lahjat olisivat jotenkin kauttaaltaan huonoja. Haluan vain tuoda esille, että lahja voi olla paljon muutakin. Lahjan tärkein tehtävä on osoittaa isälle, että häntä arvostetaan ja rakastetaan perheessä. Lahjan tulisi myös kuvastaa saajaansa eli tuottaa iloa erityisesti juuri sille ihmiselle, jolle se annetaan.

Tämän vuoden isänpäivän lahjat on varmastikin suurimmilta osin hankittu tai valmistettu ja hyvä niin. Kannustan teitä ajattelemaan asiaa seuraavaksi, kun on aika antaa jollekin läheiselle lahja. Maailma hukkuu tavaroihin. Anna lahjaksi jotain muuta.

Dädäismi #17 - Ryhdyin ilmastotiedostavaksi kasvisyöjäksi - riittääkö se?

Aihe, jota käsittelen ei välttämättä suoranaisesti liity isyyteen, joka on tämän blogin teema. Toisaalta se liittyy erottamattomasti isyyteen ja ihmisyyteen sekä näiden asioiden vaalimiseen. Tänään, kun Helsingissä järjestetään Ilmastomarssi, haluan itsekin osallistua keskusteluun jakamalla ajatuksiani tästä, heittämällä tärkeimmästä ihmiskuntaamme kohtaavasta ilmiöstä.

Kuten monet suomalaiset, itsekin olen viime kuukausien aikana kokenut jonkinlaisen heräämisen ilmastoasioihin ja niihin liittyviin uhkakuviin. Tästä on osittain kiittäminen IPCC:n ilmastoraporttia (sekä viime heinäkuuta), jonka mukaan ihmiskunnalla on vuosia (ei vuosikymmeniä) aikaa kääntää kurssinsa tai seuraukset ovat äärimmäisiä.

En sanoisi, että olen suhtautunut ilmastoasioihin välinpitämättömästi tähän asti. Olen kuitenkin kuten Riku Rantala kirjoittaa osuvasti kolumnissaan "painanut ilmastoasioille torkutusnappia" jo pidemmän aikaa.

Nyt olen kuitenkin päättänyt lopettaa torkuttamisen ja ryhtyä toimiin.

Toimiin!

Kasvisruokailu (liha- sekä maitotuotteiden poisjättäminen karkeasti) on yksi isoimmista (ja helpoimmista totta puhuen) keinoista yksilölle vaikuttaa ilmastoon myönteisellä tavalla. The Guardianin artikkelissa todetaan, että kaikkein vähiten ilmastoystävällinen kasvisruoka on moninkertaisesti ilmastoystävällisempi kuin ilmastoystävällisin liharuoka (sattumalta päätin jättää lihansyönnin päivää ennen kuin kohtasin tämän artikkelin). En aio kuitenkaan olla absoluuttinen kasvisruokailija. Jos vaihtoehtona on liharuuan syöminen tai sen hukkaan heittäminen, syön liharuuan.

Toinen asia, johon tulen kiinnittämään huomiota jatkossa on lentäminen, joka on moninkertaisesti ilmastolle tuhoisampi liikkumiskeino esim. yksityisautoiluun verrattuna. Tulen tämän vuoden aikana lentämään yhteensä n. 8-10 tuntia. En tiedä tarkalleen mitä se merkitsee hiilijalanjälkeni kannalta mutta ensi vuonna luku tulee olemaan alhaisempi, ehkä ja toivottavasti 0.

Taloudessamme kierrätetään ja lajitellaan jätteita, tosin ei muovia. Suurin osa käyttötavaroista (vaatteet, kalusteet jne.) pyritään ostamaan käytettyinä. Tosin tätä kirjoittaessa huomaan, että päälläni on kaksi H&M-ketjun vaatekappaletta. Parannettavaa löytyy tältäkin osa-alueelta.

Edellä mainitsemani toimet tuntuvat oikeilta ja lohdullisilta. Ne tuovat ainakin hieman toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kuinka paljon yksilön valinnoilla lopulta on merkitystä? Pelkään, ettei riittävästi. Älkää ymmärtäkö väärin; ympäristöystävällinen elämäntapa yksilötasolla ei ole merkityksetön. Sen merkitys ei kuitenkaan ole tarvittavan suuri nykyisten ennusteiden valossa.

Valtiot ja päättäjät, please help

Todellisen korjausliikkeen pystyvät tekemään valtiot ja niiden päättäjät. Alussa mainitsemani IPCC:n raportti on siinä mielessä poikkeuksellinen tiedeyhteisön koostama selvitys, että siinä on annettu konkreettisia toimia, joihin on globaalisti ryhdyttävä, jotta esitetyt äärimmäisskenaariot eivät toteudu pahimmassa mahdollisessa mittakaavassa.

Muutoksen pitäisi tapahtua globaalisti ja sen pitäisi tapahtua muutamassa vuodessa, jotta estämme maapallon lämpenemisen 1,5 celsiusasteella. 

Mikäli lämpenemistä ei pysäytetä, voivat seuraukset olla pahimmillaan mm. jo nyt kuivuudesta kärsivien aluiden totaalinen aavikoituminen ja maanviljelysalueiden häviäminen, joka taas johtaa ruokatuotannon vaikeutumiseen ja pahimmassa tapauksessa nälänhätään.

Jotkin rannikkoalueet ovat jo nyt kokeneet ankarien tulvien seurauksena mm. juomaveden sekoittumista suolaveteen puhumattakaan asuinrakennusten vaurioitumisesta. Merenpinnan nousu korreloituu maapallon lämpenemisen kanssa. Lisäksi äärimmäiset myrskyt tulevat olemaan säännöllisiä sekä alati voimakkaampia.

Nämä tapahtumat johtavat siihen, että ihmiset joutuvat jättämään sietämättömät asuinalueensa ja siirtymään turvallisemmille alueille. Vuoden 2015 pakolaiskriisi ei ole välttämättä mitään verrattuna ilmastonmuutosta pakenevalle virralle.

Mikä neuvoksi?

Yksi potentiaalisesti käänteentekevistä ratkaisuista poiki viime viikolla keksijälleen taloustieteen Nobelin palkinnon. William Nordhaus kehitti idean, joka Nobel-komietan mukaan "integroisi ilmaston muutoksen pitkän tähtäimen makrotalouden analyysiin" (vapaa käännös). Mieleenpainuvin ajatus Nordhausin analyysissa oli hiilidioksidipäästöjen hinnoittelu globaalilla tasolla. Näin markkinavoimat ohjaisivat maailmantalouden panostamaan kestävämpiin ratkaisuihin.

Nordhausin mallia pidetään laajalti yhtenä tehokkaimmista ratkaisuista ilmastonlämpenmisen pysäyttämiseksi. Enää on jäljellä eri valtioiden integroiminen se lainsäädäntöönsä ja toimintatapoihinsa. Aika näyttää miten tässä onnistutaan.

Mitä jos...?

Eniten ilmaston lämpenemisestä tulevat kärsimään jo siitä eniten kärsineet: köyhimmät ja vähäosaisimmat osat maapallolla. Rikkaat valtiot tulevat selviämään joten kuten kahdenkin celsiusasteen noususta. Geenimanipuloidulla ruualla pystytään paikkaamaan ruuan vähyyttä ja kehittyvällä teknologialla suojautumuaan ja mahdollisesti jopa poistamaan hiilidioksidia ilmakehästä. 

En osaa kuitenkaan sanoa mihin kaikki ilmaston lämpenemistä pakenevat ihmiset tullaan sijoittamaan. Heitä on nimittäin tulossa.

Palataan vielä lopuksi yksilöön, koska loppujen lopuksi niitä me kaikki olemme. Vaikka yksittäiset teot saattavat tuntua  merkityksettömiltä, aion jatkaa niiden tekemistä ilmaston hyväksi. Rohkaisen myös muita vähintään tiedostamaan valintojensa seurauksia. Se on jo askel oikeaan suuntaan. 

En aio tuputtaa kasvisruokavaliota tai lentomatkailusta luopumista kenellekään. Kehoitan ainoastaan miettimään millaiset perustelut tehdyille valinnoille antaa, oli kyseessä sitten lentäminen tai lihansyönti. En ole itse täydellinen esimerkki ilmastoihanteellisesti elävästä ihmisestä. Pyrin kuitenkin vähintään tiedostamaan ilmastoasiat kaikessa mitä teen.

Toivon, että maailmamme päättäjät tiedostavat ja tulevat tekemään oikeat ratkaisut riittävän nopeasti. Toivon myös, että media kantaa vastuunsa ja pitää ilmastokeskustelun esillä sopivissa määrin eli koko ajan. Toivon, että ihmiset jaksavat toimia aktiiviesti ilmastoasioiden edistämiseksi ja vaatia valtioiltaan toimia. Tämän päiväinen Ilmastomarssi on hieno esimerkki tästä.

Toivon itseni, läheisteni ja kanssaihmisten puolesta, että maapallolla on hyvä elää kymmenienkin vuosien päästä.

Dädäismi #16 - Odottavan vanhemman kliseitä

En ole tällä hetkellä odottava vanhempi. Olen kuitenkin ollut ja viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärilläni olevat odottavat vanhemmat saavat kuulla ja kokea.

Huomioitavaa on, että en ole koskaan ollut raskaana. Havointojeni ja uskomusteni perusteella raskaana oleva nainen saa kuulla kliseitä kliseen perään. Puhumattakaan siitä jatkuvasta kysymyspatterista, joka raskaana olevaa kohtaan heitetään useita kertoja päivässä (poika vai tyttö, supisteleeko jo, koska laskettu aika, oletko lihonut, oletko pahoinvoiva jne.) Tätä kestää siitä hetkestä, kun raskaus on julkista tietoa aina siihen asti, kun synnyttäminen on koettu. Sen kälkeen alkavat tietenkin eri aiheet, joista ehkä lisää myöhemmin.

Tarkoituksenani ei ole valittaa ihmisten käytöksestä odottavia vanhempia kohtaan. On aivan luonnollista, että tulokas ja edessä häämöttävä vanhemmuus herättää jutustelua. Haluan yksinkertaisesti tuoda esille joitain melko kliseisiä asioita, joita odottava vanhempi saattaa kohdata. Ne voivat olla sutkautuksia, puheenaiheita tai puheenparsia. Käyn seuraavaksi läpi havaintojani ja kokemuksiani.

"Ota lisää vaan. Sähän syöt tällä hetkellä kahden edestä!"

 

Tätä ensimmäistä saavat kuulla raskaana olevat naiset. Olen todistanut vierestä tämän useammin kuin jaksan laskea. Raskaana olevan naisen läsnäollessa osaan jo ennustaa tietyissä tilanteissa, että joku heittää tämän. Työpaikan kahvipöydässä on tarjolla kakkua tai pullaa. Naispuolinen kollega toteaa, että pulla maistuu hyvälle. Yhden tai kahden sekunnin sisällä joku (yleensä naispuolinen) työkaveri kehottaa puoliksi huumorilla, puoliksi tosissaan raskaana olevaa syömään kunnolla, koska ruokailee kahden puolesta.

Aluksi pidin tätä sutkautusta lähinnä lievästi huvittavana. Sitten se alkoi hieman ärsyttää. Nykyään nautin tilanteista, joissa saan ennustaa sen tulevan ja sanon sitä itsekin (sarkastisesti). Pitääkö tämä edes paikkaansa millään mittarilla?

"Silloin, kun minä olin synnytämässä..."

 

Synnytystarinat. Äitien inttijutut. Kaikilla on oma, hieman muista eroava kerrottavana. Ensin voisi luulla, että näitä pääsevät kuulemaan lähinnä odottavat naiset mutta miehenä voin vahvistaa kuulleeni vähintään toistakymmentä erilaista synnytystarinaa odotuksemme aikana. Osan tarinoista kuulin useammin kuin kerran.

Synnytystarinat voivat olla ensimmäisinä kertoina ihan hauskaa kuunneltavaa mutta nekin alkavat hieman toistaa itseään. Kaava menee jota kuinkin näin: Olin paikassa x, kun lapsivedet menivät. No siitä sitten lähdettiin kiireesti sairaalaan, jossa vietin ajan x ennen kuin edes pääsin synnytysaliin. Kivut olivat kovat. Sain kipulääkkeen x ja kivunlievityksen y. Lopputuloksena syntyi lapsi.

Esimerkki on melko kärjistetty muttei kovin kaukana omasta kokemuksestani. Yksi asia, mistä olen ollut mielissäni muiden synnytystarinoita kuunnellessani on ollut se, ettei kukaan yritä kaunistella sen aikana koettuja tuntemuksia. Sattuu ihan perkeleesti on yksi kuulemani kuvaus ja vierestä seuranneena uskon sen olevan melko lähellä oikeaa totuutta.

Asia, jonka olen synnytystarinoita kuunnellessani huomannut, on olettamus siitä, että miehet pyörtyilevät säännöllisesti synnytyksen aikana. Ikään kuin olisi harvinaisempaa, että mies pysyisi tolpillaan koko toimituksen ajan. Itse en synnytyksen aikana kokenut tajunnanlähdön olevan lähellä missään vaiheessa. Ehkä elokuvat ovat vääristäneet ihmisten kuvaa miesten osasta synnytyksen aikana.

"Nauti nyt vielä nukkumisesta, kun voit..."

 

"...koska lapsen synnyttyä et tule nukkumaan ainakaan kymmeneen vuoteen kunnolla kjäh kjäh kjäh! (ilkikurinen nauru)" Ah, tämä on oikea klassikko. Molemmat odottavat vanhemmat saavat kuulla tämän vähintään muutaman kerran raskauden aikana.

Yleensä sävy on jopa hieman vahingoniloinen. Sanojana on aina joku jo hieman isompien lasten vanhempi. Tämä on myös oikeastaan pelottelua, jonka pyrkimyksenä on murskata tulevien vanhempien usko siihen, että kunnon yöunet ja vanhemmuus voisivat olla kaksi samanaikaisesti tapahtuvaa asiaa.

Höpö höpö, sanon minä. On varmasti tapauksia, joissa lapsi ei tahdo nukkua hyvin vuosiin mutta ainakin omalla kohdallani yöuniani ei ole (vielä) riistetty. Älkää käsittäkö väärin; olen ollut ja olen lähes koko ajan (koko ajan toki vähemmän) väsynyt. Kuitenkaan todellisuus, jolla pelotellaan (yöunet bye bye forever) ei koskaan ole toteutunut. On luonnollisesti ollut kausia ja öitä, jolloin on valvottu.

Pääsääntöisesti sanoisin silti meidän selvinneen vähällä valvomisella.

Vanhemmuus mainitaan koko ajan. Kaikkialla

 

Tultuani isäksi, minua on puhuteltu hyvin usein leikkisästi isänä, iskänä, faijana jne. Se tuntui hieman kummalliselta. Totuus on se, että vaikka vanhemmuus tietenkin muutta vanhemman elämän, ei ihminen lopulta niin kauheasti muutu. Puhun jälleen tietenkin vain omasta kokemuksestani. En tiedä kutsutaanko tuoreita äitejä mutseiksi, äisköiksi tms.

Olen havainnut tätä isäksi puhuttelemista mm. kollegoideni ja ystävieni toimesta. Aloitettuani tämän blogin olen saanut kuulla myös itseäni kutsuttavan Dädäksi. Ansaitusti kaiketi. Odotan vielä, koska Tapsa ensimmäisen kerran kutsuu minua jollakin em. nimikkeistä. Luulen, että sen päivän tulen muistamaan.

Hyväntahtoista tarinointia

Odottava vanhempi saattaa törmätä mm. näihin kliseisiin kerran, useasti tai ei koskaan oman yhdeksän kuukauden ajanjakson aikana. Usein juuri raskaudesta kertominen tai sen paljastaminen kirvottaa osan em. kliseistä. 

Sen haluan silti mainita, että raskaudesta kertominen muille on lähes poikkeuksetta mukava toimitus. Kannattaa sen jälkeen vain varautua kuulemaan edellä mainittuja heittoja ja keskusteluja. Useammin kuin kerran.

Niistä kannattaa kuitenkin napata juttuja mukaansa. Ehkä oppiakin jotain. Lisäksi sivistyneen ihmisen tavoin kuunnella kohteliaasti ja ainakin teeskennellä nauttivansa ja huvittuvansa. Kliseitä laukova tyyppi on perimmiltään yleensä vain mielissään kohta alkavasta vanhemmuudestasi. Koska onhan se aika hieno asia.

Dädäismi #15 - 3 syytä, miksi inhoan hellettä (ja miten selviytyä siitä)

Kesän alussa hermoilin ja toivoin kelien puolesta hyvää kesää. Tiedossa oli erilainen kesä, koska tulisin viettämään sen poikani kanssa, vapaana päivätöistä. Ennen isyysvapaan ja kesän alkua hermoilin hieman, että keksimmekö tekemistä ja sallivatko säät ulkona olemisen. Suomen kesät ovat viime vuosina olleet säiden puolesta melko vaisut, joten huoleni olivat mielestäni oikeutetut.

Enpä olisi uskonut, että kesän loppupuolella katson säätiedotusta ja ilahdun nähdessäni ilman viilenevän ja sateistuvan. Näin kuitenkin kävi. Ennätyskuuma heinäkuu sai minut inhoamaan hellettä. Olen kuullut sanottavan, että (lämpimästä) säästä ei saisi valittaa. Olen eri mieltä ja valitan nyt säästä.

Huomioitavaa on, että olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kyllä, liian lämmin voi olla ja pitänyt itselleni sopivaa lämpötilaa 20-25 asteen välissä. Erittelen seuraavaksi mitkä asiat aiheuttivat helteen seurauksena mielipahaa ja mitä keinoja löysin niistä selviämiseen.

1. Nukkuminen on tuskastuttavaa pyörimistä

Lämpötilat ovat helleaikaan olleet päivisin pahimmillaan yli 30 astetta ja öisinkin yli 20 astetta. Kuten tropiikissa. Kun otetaan huomioon vielä se, että asunto paahtuu auringossa koko päivän, niin yöt ovat erittäin tukalia. 

Olen itse helposti ja runsaasti hikoilevaa tyyppiä. Helleöinä en ole käytännössä käyttänyt peittoa ollenkaan ja silti olen hiestä märkä koko yön. Makuuhuoneessamme on tuuletin muttei se vaihda painostavaa ilmaa huoneessa, ainoastaan kierrättää sitä ympäriinsä.

Uni on katkonaista ja usein hyvin paljolti kuumeista unta muistuttavaa. Olen nähnyt erittäin pitkiä ja sekavia unia viime aikoina ja uskon helteen olevaan syypää tähän. Aamuisin olo ei ole ollut lähimainkaan levännyt. Kaiken kruunaa se tunne, kun heräät siihen samaan pätsiin, jossa olet koko yön kärvistellyt.

Kaikeksi onneksi helle ei juurikaan ole vaikuttanu Tapsan uneen. Poika nukahtaa samoihin aikoihin ja nukkuu käytännössä läpi yön sikeästi. Ainoana huonona puolena hän on alkanut heräämään n. tuntia aiemmin eli ennen kuutta. Joskus hän nukahtaa uudelleen, joskus ei. Silloin kuin ei, olen äreä.

2. Asunnosta ei huvita lähteä ulos

Jos asunnossa on kuuma, ulkona on vielä kuumempi. Päiväsaikaan varjossa on hädin tuskin siedettävää, auringossa taas kaikin puolin tuskallista. Tämä on erityisen kurjaa, kun vietät päivän pienen, uteliaan ja aktiivisen pojan kanssa. Aika kämpässä käy nopeasti tylsäksi molemmille ja jonnekin olisi päästävä.

Pienen lapsen kanssa ulos lähteminen varsinkin helteellä on lievästi sanottuna stressaavaa. Jatkuva huoli aurinkorasvauksen riittävyydestä, tarpeellisesta nesteytyksestä ja hatun päässä pitämisestä tuovat jo itsessään hien pintaan.

Mikäli ulos lähdetään jatkuva varjoisan paikan haeskelu alkaa uuvuttamaan nopeasti. Lisäksi pienen, uteliaan ja aktiivisen pojan pitäminen yhdessä paikassa on lähes mahdotonta, koska kaverilla on tapana tallustaa ympäriinsä taukoamatta välittämättä siitä mitä isä sanoo tai mikä voisi olla omaksi parhaaksi. Pienen ihmisen perässä kyyristely 30 asteen helteessä kysyy selvityimistahtoa.

Ai menkää maauimalaan jäähdyttelemään virkistävään uima-altaaseen? Kävelin kerran Kupittaan maauimalan ohi päiväsaikaan helteisenä päivänä enkä nähnyt uima-allasta pikkulapsimassan alta. Emme menneet Kupittaan maauimalaan silloin emmekä jatkossakaan. Samppalinna on kuulemma parempi mesta ja vielä testaamatta.

3. Helteeltä suojautuminen on vaikeaa

Ilman kylmetessä voi lisätä vaatetta. Ilman kylmetessä lisää voi laittaa lisää vaatetta. Ilman kuumetessa voi vähentää vaatetta. Ilman kuumetessa lisää voi ottaa lisää vaatetta pois. Mutta mitä sitten, kun ei ole enää vaatteita mitä ottaa pois?

Tapsa vietti helteen aikana kotona kaiken ajan pelkässä vaipassa ja oli silti aina hikinen ja nihkeä. Usein hän myös tuntui valittelevan tukalaa oloa. Itse käytin kotona lähinnä uimashortseja ja siinä se. Silti hiki puski lähes joka käänteessä.

Ulos mentäessä oli pakko pukea paita päälle, jotta auringolta olisi edes vähän suojaa (aurinkorasvaa käytettiin luonnollisesti myös). Onneksi vaunujen suojakuomu antoi Tapsalle mukavasti varjoa ja viileyttä. Itse taas hikoilin 20 minuutin kävelyn aikana yhden hihattoman paidan kohtalaisen märäksi.

Helteeltä ei voinut oikein paeta ainakaan pukeutumalla. Olikin siis turvauduttava muihin keinoihin...

Miten toimia pienen lapsen vanhempana helteen iskiessä

Itsestään selvät perusasiat ensin: vaatetus kuntoon molemmille. Tarpeeksi kevyet ja hengittävät vaatteet. Kotona meidän poikamme pärjäsi mainiosti pelkässä vaipassa. Liikkeellä ollessamme päällä oli paita, vaippa sekä hattu.

Nesteytys on äärimmäisen tärkeä asia varsinkin helteisillä keleillä. Itse otin tavaksi tarjota pojalle juotavaa n. kerran tunnissa ja pyrin jättämään vesimukin siten, että hän sai sen halutessaan käsiinsä. On tärkeää muistaa juoda myös itse (kiitos Kapteeni Itsestäänselvyys).

Paikkoja, joissa helteeltä pääsee pakoon hetkeksi: ostoskeskukset ovat kokemukseni mukaan hyvin ilmastoitutuja. Sama pätee ruokakauppoihin. Meillä oli tapana käydä myös kirjastossa lasten osastolla, jossa poju sai temmeltää vapaana, leikkiä leluilla ja ilmastointi takasi viileän tauon ulkona vallitsevasta polttavasta kuumuudesta. Uimista voin myös lämpimästi (heh heh) suositella.

Ruuaksi kannattaa ainakin välipaloilla tarjota mehukkaita hedelmiä, jotka ravinnon lisäksi tarjoavat nestettä. Syö itsekin vastaavanlaista ruokaa vähän väliä.

Yöllä makuuhuone kannattaa pyrkiä pitämään mahdollisimman avoimena ilman vaihtumisen takaamiseksi. Me pidimme ikkunan ja oven auki. Lisäksi kuumimpina öinä tuuletin pyöri nurkassa läpi yön. Mainittakoon, että näistä huolimatta ainakin itse hikoilin koko yön ja nukuin huonosti kuten mainitsin.

Ihanaa, kun helle vaikuttaa nyt menevän ohi. Todennäköisesti kirjoitan talvella tekstin, missä valitan pakkasta ja siitä aiheutuvaa pukeutumisrumbaa. Koskaan ei voi voittaa.

Dädäismi #14 - Kakkavaipan vaihtaminen lentokoneessa ja muita matkailutarinoita

Kesän alussa teimme ensimmäisen koko perheen yhteisen ulkomaan matkamme. Tapio oli käynyt aiemmin tänä vuonna Tallinnassa mutta nyt edessä olisi ensimmäinen koko perheen matka ja ensimmäinen kerta lentokoneessa. Kohteeksi valikoitui Bulgariassa sijaitseva Mammala, joka tunnetaan tästä eteenpäin myös nimellä Mylly-Mammala tai yksinkertaisesti Mylly.

Olin itse käynyt Myllyssä ennen reissuamme useita kertoja. Siltikin oman pienen poikani ja puolisoni sinne vieminen hermostutti hieman. Kyseessä ei ole mikään perinteinen bulgarialainen turistikohde kuten resortit esim. Sunny Beachilla tai Kultahietikolla. Mylly sijaitsee Bulgarian maaseudulla n. 40 minuutin päässä suurkaupunki Varnasta. Siellä näkee vielä hevoskärryjä ja kylässä, jossa Mylly sijaitsee on vain muutama sata asukasta ja kauppa sekä baari.

Lentomatka

Lentomme lähti lauantaina mutta kotoa matkaan lähdettiin jo perjantaina aikaisen lentoaikataulun vuoksi. Yö lentokenttähotellissa meni ongelmitta ja voin suositella sitä kaikille, joita keskellä yötä matkaan lähteminen ei huvita pienen lapsen kanssa. Mainittaakoon myös tässä vaiheessa, että mukana matkustivat mamma ja pappa, joten Tapsalle oli tupla määrä vahtijoita. Tämä luonnollisesti helpotti matkustamista.

Lentokentälle suunnattiin lauantaiaamuna ennen puoli seitsemää. Kohtalaisesti nukuttu yö ja kohtalainen hotelliaamupala antoivat mukavasti voimia ensimmäisen lentokenttäkokemuksen kohtaamiseen.

Lentokentällä kaikki sujui hyvin kunhan yksi henkilö matkaseurueestamme oli koko ajan Tapsan valvojana. Poika on oppinut kävelemään ja on äärimmäisen kiinnnostunut kaikesta, mitä näkee ympärillään. Hän siis vipeltää ympäriinsä koko ajan ja jaksaa pysyä paikallaan viittä sekuntia kauemmin vain harvoin. Tämän tiedostaminen hieman hirvitti ennen lentokoneeseen astumista.

Check-init ja turvatarkastukset suoritettuamme hoidimme Tapsan vaipanvaihdon yhdessä lentokentän monista lastenhoitohuoneista ja olimme valmiit siirtymään lentokoneeseen. Lentokenttäbussi kuljetti meidät koneen luo (kannattaa hakeutua istumaan, jos kannat pientä lasta sylissäsi kuten itse tein) ja nousimme Freddie Mercuryn kuvalla varustettuun lentokoneeseen. 

Seuraavat kolme tuntia pienessä tilassa mahdollisesta korvakivusta kärsivän lapsen kanssa, ajattelin lievästi stressaantuneena. Muistelin aiempia lentomatkojani ja jostain syystä en voinut lakata ajattelemasta matkaa, jonka aikana eräs lähistöllä istunut ilmeisestä korvakivusta kärsivä lapsi ei lakannut huutamasta koko lennon aikana ollenkaan. Yritin karistaa nämä ajatukset ja ajatella, että kolme tuntia on lopulta aika lyhyt aika.

Lähdössä lentoon.

No kuinkas kävikään. Lentomatka sujui äärimmäisen helposti. Tapsan korvat eivät sattuneet ollenkaan (tai ainakaan hän ei sitä näyttänyt. Nousun alettua Tapsa nukahti lähes välittömästi äidin syliin. Laskun aikana hän mutusti eväänä olleita maissinaksuja hyvin keskittyneesti). Ainoa harmituksen aihe oli lähinnä tylsistyminen jatkuvaan paikallaan istumiseen. Tähänkin toivat helpotusta vierailut mamman ja papan penkkirivillä, jonne sai itse kävellä käytävää pitkin. Edessä olevalla penkkirivillä olevista pikkulapsista sai myös mukavaa matkaseuraa, joiden kanssa eväänä olleet maissinaksut tuli sosialismin hengessä jaettua.

Perillä Bulgariassa! 

Lentokentälle saavuttiin kellon lähestyessä keskipäivää. Lämpötila oli jokseenkin sama kuin Suomessa, joten se ei aiheuttanut tarvetta sopeutumiseen. Lievää harmitusta aiheutti jonotus passintarkistuspisteelle mutta siitäkin selvittiin. Laukut saimme nopeasti ja kohta olimmekin matkalla kohti Myllyä.

Matkamme kesti viikon ja se aika hujahti vähemmän yllättäen hyvin nopeasti. En ala tässä erittelemään jokaisen päivän ohjelmaamme yksityiskohtaisesti, koska ensinnäkin en muista enää kaikkea ja toiseksi eihän sellaista jaksa kukaan lukea.

Päivät kuluivat Mylly-mammalan pihamaata tutkien, läträten uima-altaassa ja tekemällä retkiä lähiseudulle joko kävellen tai autolla. Ja tietenkin tutustuen paikalliseen ruokakulttuuriin äärimmäisellä antaumuksella.

Mylly-Mammala

Lapsen kanssa matkustaminen - odotukset vs todellisuus

Pienen lapsen kanssa matkaan lähteminen tuntui etukäteen kieltämättä hieman stressaavalta. Ajatukset siitä, että mitä jos kaikki meneekin pieleen ja sairastumme kaikki turistiripuliin ensimmäisenä päivänä väistyivät kuitenkin nopeasti ja huomasin, että matkalla olo ei lopulta juurikaan poikkea normaalista elämisestä pienen lapsen kanssa.

Meitä tosin helpotti matkakohteemme, jossa Tapsalla oli kaitsijoita useampia ja iso piha, jossa viettää aikaa. Kuvittelen, että rantaloma majoittuen hotellissa olisi ollut hyvin erilainen kokemus. Tällä hetkellä ajatus siitä rehellisesti sanoen puistattaa. Useimmat lapsiperheet kuitenkin tekevät juuri tällaisia matkoja joka vuosi, joten ei sekään nyt ihan kamalaa voi olla.

Yksi huomio, jonka teimme matkan aikana oli se, että Suomi on ällistyttävän kehittynyt maa erityisesti lapsiystävällisyyden kannalta. En puhu nyt ihmisten asenteista lapsia kohtaan (tämä tuntuu itse asiassa menevän hieman päinvastoin ja siitä lisää kohta) vaan siitä miten helpoksi lastenhoito on tehty liikuttaessa julkisilla paikoilla toisin sanoen kodin ulkopuolella.

Bulgariassa esim. lastenhoitohuoneita oli hyvin harvoissa paikoissa. Syöttötuoleja löytyi paremmin mutta esim. Varnan lentokentän kahviloissa ei syöttötuoleja ollut. Itse annoin ennen paluulentoa Tapsalle lounaan pitämällä häntä sylissä ja sen päätteeksi lounasta oli lentänyt vaatteilleni varmasti yhtä paljon kuin oli mennyt Tapsan suuhun. Sain osakseni sääliviä katseita.

Housuni lentokenttälounaan jäljiltä.

Vaippaa saatiin myös vaihtaa usein hyvin vaikeissa olosuhteissa. Kävelemään oppineen lapsen paikallaan pitäminen (kakka)vaipan vaihdon aikana vaatii luovuutta, kun käytettävissä ei ole muuta kuin tavallinen vessa. Puhumattakaan pyllypesusta. Suomeen palattuamme ABC-huoltoaseman käytännönläheinen lapsiystävällisyys tuntui taivaalliselta.

Asenteet lapsia kohtaan taas olivat Bulgariassa positiivisemmat, jopa ihailevat. En sano, että Suomessa lapsiin suhtauduttaisiin kautta linjan penseästi mutta olen ehdottomasti havainnut nyrpeyttä (ja ajoittain syyllistynyt tähän itsekin), kun lapsen kanssa liikkuu. Bulgariassa lapseen suhtauduttiin aina hyvin myönteisesti ja toisinaan suoranaista ihailua osoittaen. Esimerkkinä eräään varnalaisen ravintolan henkilökuntaan kuuluva tyttö tuli ujosti englanniksi kysymään saisiko koskettaa Tapsaa, koska piti tätä niin kauniina lapsena.

Paluulento ja kakkavaipan vaihto lennon aikana

Otsikon velvoittamana kerron parilla sanalla paluulennosta ja sen aikana suoritetusta vaippaoperaatiosta. Paluulento meni tiivistetysti aivan yhtä mallikkaasti kuin menolento. Ainoa harmituksen aihe tuli jälleen vain ja ainoastaan tylsistymisestä. N. 1/3 lennosta taisi Tapsa viettää untenmailla.

ZzzzzZZZzzzzz.

Vaipanvaihdon aika tuli viimeisen kolmanneksen aikana. Pohdimme kannattaako vaippaa edes vaihtaa tai onko se ylipäätänsä mahdollista. Päätin ilmoittautua vapaaehtoiseksi ja tarttua haasteeseen.

Istuimme koneen peräosassa aivan vessojen vieressä, mikä helpotti hieman. Nappasin pojan syliin ja tungin puhtaan vaipan toiseen taskuun ja toiseen kosteuspyyhepaketin. Eikun menoks.

Mitä..? Voiko se olla..?

Kyllä! Lentokoneen vessassa oli kuin olikin lastenhoitoon tarkoitettu taso. Tästähän tulee helppoa, ajattelin. Tässä vaiheessa en muuten vielä ollut tietoinen, että vaipan sisältö ei ollut vain ykköstä vaan kakkonen oli myös luikerrellut mukaan.

Pääsimme ahtaaseen vessakoppiin sisälle ja toden totta, pöntön takana oli pieni taso, johon Tapsa mahtui juuri ja juuri makaamaan selälleen. Asetin hänet tasolle ja aloin hankalassa kumarassa riisumaan pojan housuja.

Riisuin likaisen vaipan ja totesin pyllypesun olevan välttämätön johtuen em. kakkosen läsnäolosta. Pesu oli varmaan operaation hankalin vaihe, koska lavuaari oli minimaalinen (eikä vetänyt kunnolla) ja jouduin edelleen olemaan kumarassa kopin ahtaudesta johtuen. Pyllyn kuivaaminen osoittautui myös hankalaksi, koska pyyhettä ei ollut. Päädyin kuivaamaan pojan lopulta lähes läpinäkyvän ohuella vessapaperilla. Vasta myöhemmin huomasin, että vessassa olisi ollut ihan tavallista käsipaperiakin.

Kaiken kaikkiaan vaipanvaihto lentokoneessa oli hieman haastavampaa kuin vaikka ostarin lastenhoitohuoneessa muttei niin hankalaa kuin bulgarialaisen ravintolan vessassa, jossa ei ole minkäänlaisia fasiliteetteja kyseisen toimituksen hoitamiseen.

Kokonaisuutena arvioisin matkamme olleen menestys ja seuraavalle matkallemme lähdemme kokeneempina ja ainakin itse tulen olemaan kevyemmin, luottavaisemmin mielin.

Dädäismi #13 - On hienoa olla isä

Isyys on herättänyt ja herättää minussa monipuolisen kirjon ajatuksia. Ajasta ja paikasta riippuen ne ovat joko positiivisia tai negatiivisia tai jotain siltä väliltä. Joskus huomaan ajattelevani, että ei minua ole tehty isäksi mutta yritän nyt vain jotenkin suoriutua minulle langetetusta tehtävästä. Toisinaan ajattelen isyyden olevan helppoa ja mukavaa.

Näihin tuntemuksiin liittyy lähes aina jokin tapahtuma tai sarja tapahtumia. Hetkinä, kun kaikki sujuu, ajattelen, että onpas tämä helppoa. Vaikeiden tapahtumien aikana tulen ajatelleeksi, että mitähän tästäkin tulee vai tuleeko mitään. Melko luonnollista.

Isyysvapaastani on kulunut nyt suurin piirtein puolet. Isyysvapaan alettua Tapsan kanssa viettämäni aika kohosi huimasti. Olen viettänyt ja tulen viettämään hänen kanssaan kokonaisia päiviä, joskus vuorokausia. Alussa tämä oli se ajatus, mikä minua hirvitti, jopa pelotti.

Ajan myötä olen huomannut, että ajattelen yhä vähemmän negatiivisia ajatuksia vaikka tilanne sellaiset "oikeuttaisikin". Päin vastoin, olen alkanut lähes nauttimaan, kun vanhempana olo heittää eteeni haasteita.

Vietettyäni kokonaisen päivän Tapsan kanssa ja istumme iltapalalla, tunnen ylpeyttä. Tämä ihmisen alku on jälleen selvinnyt yhdestä päivästä elämässään ja se on suurilta osin minun ansiotani. En yritä ottaa kunniaa itselleni poikani kasvusta vaikka onhan minulla siinä iso osa. Tunnen myös ylpeyttä siitä, että olen itse selvinnyt ja (kutakuinkin) järjissäni.

Toinen iso ylpeyden aihe koittaa joka kerta, kun Tapsa osoittaa merkkejä kasvusta ja kehityksestä. Se voi olla jotain täysin pientä ja tavallaan merkityksetöntä kuten jokin uusi äänne. Omia suosikkejani ovat tilanteet, joissa ymmärrän häntä ja hän (välillä) ymmärtää minua. Osaan esimerkiksi melko hyvin jo sanoa, mitä Tapsa tarkoittaa useimmilla toiminnoillaan. Kova, korvia särkevä kiljaisu tarkoittaa 'haluan asian x, jota osoitan tällä hetkellä' tai sydäntä särkevä valittava huudahdus 'en hyväksy sitä, että otit minulta tavaran, jota himoitsin'.

Vastaavasti tulen kovin ylpeäksi siitä, että Tapsa tuntuu ymmärtävän asioita, joita sanon tai osoitan hänelle. Esimerkki iltapalalta: Ojennan hänelle talkkimuruja, jotka hän leikinomaisesti kasaa maitomukinsa päälle pieneen kuperaan osaan. Tapsa vaatii minua antamaan lisää muruja em. kiljaisu+osoitus tyylillään. Sanon 'kato' samalla, kun osoitan hänen mukiinsa, johon muruja on kertynyt. Tapsa havaitsee tilanteen ja alkaa syömään muruja mukinsa päältä, johon oli niitä hetki sitten ylpeänä kerännyt.

En osaa sanoa oliko tälle tekstille jokin "punainen lanka" tai "teema". Mieleni teki yrittää kuvailla joitain ajatuksia, joita vanhemmuus on jälleen minussa herättänyt. Olen mielissäni, että ajatukset ovat useammin ja useammin jotain positiivista. 

Erityisesti, jos päivän tapahtumat eivät olekaan olleet sieltä ihan mahtavimmasta päästä (Esim. tänään olen vaihtanut kaksi ns. nipa-vaippaa ja pessyt ukon päästä varpaisiin tämän jälkeen). Päällimmäisenä ajatuksena on nyt vain, että kyllähän minä tästä selviän. Ja samalla nautin joka hetkestä. Enemmän tai vähemmän. 

Yhä useammin huomaan ajattelevani että, on hienoa olla isä.

P.S. Seuraavassa tekstissä kerron millaista oli matkustaa Tapsan kanssa lentokoneella ulkomailla sijaitsevaan mammalaan ja mitä siellä tapahtui. Pysykää messissä!

Dädäismi #12 - Dädän 5 tärkeintä asiaa

Jatkan ns. 'listicle' -linjalla ja käyn läpi muutaman oma luottoesineen, jotka ovat helpottaneet ja helpottavat omaa arkeani Tapsan vanhempana. Kamppeet eivät ole missään tietyssä järjestyksessä ja koen kaikki yhtä tärkeiksi tilanteesta hieman riippuen. Lähes poikkeuksetta nämä kulkevat mukana pitkillä ja vähän lyhyemmilläkin reissuilla. En listaa tähän mitään itsestään selvyyksiä kuten vaipat tai vaihtovaatteet, koska se ei ole nyt pointtina.

Olisi hauska kuulla, mitä muut vanhemmat kokevat/ovat kokeneet tärkeiksi esineiksi omilla taipaleillaan. Vinkit ovat myös erittäin tervetulleita!

1. Tutti (+nauha)

Tämä riippuu käsittääkseni aika paljon lapsesta. Olen kuullut, että jotkut lapset eivät elämänsä aikana huoli tuttia juuri ollenkaan ja toiset eivät tahtoisi tutista luopua vähän isompanakaan (itse kuuluin muistaakseni jälkimmäiseen ryhmään). Tapsa on ollut suuri tuttien ystävä hyvin varhaisesta iästä lähtien. Aluksi tutti oli läsnä lähinnä nukahtaessa mutta nopeasti siitä tuli apuväline rauhoittumiseen itkun hetkellä ja ilmeisen mukavaa ajanvietettä.

Tutti on hyvä ottaa mukaan lähes aina kodista poistuttaessa. Viime aikoina olen välillä unohtanut tutin kotiin esim. autoillessa kauppaan ja takaisin. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut katastrofeihin. Nykyään Tapsa myös toisinaan nukahtaa pitämättä tuttia suussaan. Kaipa hän kasvaa ja tuttia tarvitaan vähemmän ja vähemmän. Toivon, ettei väistämätön tutista luopuminen tuota kovin suurta tuskaa, kun viimeisestä tutista on päästettävä irti.

Tuttinauha on vanhemman ja miksei lapsenkin todellinen ystävä ja pitäisi olla vakiovaruste kaikille tuttilapsille. Tuttia tarvitsee poimia maasta huomattavasti vähemmän, kun se suusta tipahtaessa jääkin roikkumaan kätevästi lapsen ulottuville. Nauhoja kannattaa olla useampi kuten myös tuttejakin.

2. Muskari-soittolista

 
Yleisesti ottaen kaikki ihmiset pitävät musiikista. Lapset eivät ole poikkeus ja jostain kumman syystä ikivanhat lastenlaulut uppoavat vuodesta toiseen uudellekin sukupolvelle.

En edes muista kuinka monta automatkaa on pelastanut puolisoni koostama soittolista, jonka hän on koonnut toimiessaan ns. muskari-tätinä vuosia sitten. Jotain taianomaista musiikissa on, kun lapsi sitä kuullessaan rauhottuu ja hiljenee kuuntelemaan miten pienillä sammakoilla ei ole korvia tai miten Hyttys-Hubert pistää (sivuhuomio: miksi kukaan tahtoisi kuulla laulun niinkin viheliäisestä massamurhaajasta kuin hyttynen?!).

Havaintojeni mukaan ainakin Tapsa rauhoittuu edelleen parhaiten kuullessaan aina ne samat lapsille suunnatut rallatukset. Olen vaivihkaa yrittänyt soittaa hänelle muutakin ns. aikuisten musiikkia mutta tulokset eivät ole olleet samat. Olen testannut indie-musiikkia, klassista, gangsta-räppiä ja vanhaa rokkia mutta mikään ei pure yhtä hyvin kuin ihhahhaa ihhahhaa hepo hirnahtaa-aa ym. Ehkä se Tapsan mielimusiikki vielä löytyy jostain yllättävästä genrestä.

3. Itkuhälytin aka unihäläri

Harkitsimme itkuhälyttimen ostoa tovin mutta todettuamme talvella parvekepäikkärit parhaiksi, oli ostopäätös lopulta helppo. Satsasimme sen verran, ettemme ottaneet kaupan halvinta ja kriteerinä oli akullinen ts. kannettava malli (miksi kukaan haluaisi alati johdossa kiinni olevan itkuhälyttimen?).

Päädyimme Neonateen myyjän suosituksen saattelemana eikä ole kaduttanut. Toimivuus ja käyttöönoton helppous on huippua eikä vikoja ole ilmennyt vaikka hälärit ovat välillä vahingossa joutuneet Tapsan leikkeihin mukaan.

Mitä itkuhälytin sitten mahdollistaa? No esimerkiksi normaalin elämisen lapsen nukkuessa jossain, missä et paljaalla korvalla kuule hänen ääntelyään. Meillä tämä paikka oli parveke. Nyt parveke on remontissa mutta käytämme itkuhälytintä silti päivittäin. 

Itse vietän iltani lähes poikkeuksetta tietokoneen ääressä, kuten olen maininnut ja tällöin itkuhälytin palvelee loistavasti. Voin rauhassa istua toisella puolella asuntoa kuullokkeet päässä samalla, kun Tapsa nukkuu makuuhuoneessa tyytyväisenä. Itkuhälytin antaa äänen lisäksi myös visuaalisen indikaation, kun se havaitsee lapsen ääntelevän, joten viesti menee taatusti perille vaikka olisikin pelien äänimaailman lumoissa. Plussaa ladattavista akuista, joiden ansiosita paristojen kanssa ei tarvitse säätää.

4. (Hyvät) vaunut

Varmaan isoin yksittäinen satsaus lapsivarusteisiin, jonka olemme tehneet (tässäkin Mamma avusti paljolti, siitä kiitokset!). Päädyimme ostamaan Brion (nyk. Britax) vaunut käytettynä. Pakettiin kuului vaunujen lisäksi erillinen turvakaukalo, jolle autoon laitettava kiinitystelakka sekä vaunuosa pienemmälle vauvalle.

Hyviin vaunuihin satsaaminen on yksi ainoista neuvoista, jonka osaisin antaa tuleville tai uusille vanhemmille. Säästää huomattavasti aikaa (ja hermoja), kun vaunuilla ympäriinsä liikkuminen on vaivatonta ja mukavaa. Minulla on kokemusta lähinnä omista hyvistä vaunuista mutta ne muutamat kerrat, kun on työntänyt vanhoja tai huonoja vaunuja niin ero on kuin yöllä ja päivällä. Omat vaunumme kääntyvät yhden käden ranneliikkeellä 90 astetta kun taas huonompia vaunuja saa vääntää hampaat irveessä kaksin käsin saadakseen ne kääntymään.

Uudet vaunut maksavat paljon (puhutaan jopa nelinumeroisista summista) mutta hyviin satsaaminen on sen arvoista. Käytettynä ostetut vaunut toimivat tyypillisesti ihan yhtä hyvin kuin uudetkin.

Vaunut toimivat liikkeellä ollessa tukikohtana vauvan (ja omien) tavaroiden säilyttämiseen ja ainakin oma poikamme rauhoittuu (myös nukahtaa) vaunuihin helposti.

5. Hedelmäsmoothiepussit

Viimeisimpänä vaan ei todellakaan vähäisimpänä. Tämä pussi suoraan korkeammalta voimalta pitää aina löytyä mukaan, kun ollaan lähdössä ihan mihin tahansa. Pelastaa olemassaolollaan lapsen (ja vanhemman) harmitusryöpyn kourista ja ostaa arvokasta aikaa, jos esim. nälkäraivo lähestyy.

Sisältää tyypillisesti pelkkää (luomu)hedelmää ja tulee äärimmäisen helposti mukaan otettavassa pakkauksessa. Vanhempi lapsi ruokkii tällä itse itsensä (=pitää pussia itse kädessä imiessään sen tyhjäksi), jolloin vanhempi voi vaikka syödä itse molemmilla käsillään! Ainoa miinus tulee melko epäekologisesta pakkauksesta. Toisaalta pieni annoskoko tekee tästä herkusta ah niin kätevän ja kompaktin matkakumppanin. Tekee myös puurosta kuin puurosta herkullisen gourmet-illallisen.

Keksin juuri toisen neuvon, jonka voisin antaa uusille tai tuleville vanhemmille: kun lapsesi on siinä iässä, että ruokavalioon voi lisätä muutakin kuin rintamaitoa, osta hedelmäsmoothieta äläkä katso taaksesi. Rakastan sinua hedelmäsmoothiepussi.

Dädäismi #11 - 5 havaintoa isyydestä

Isyyttä on kohta vuosi takana. Poika on edelleen elossa ja voi hyvin. Kuulin hiljattain sanottavan, että vanhempien ensimmäisen lapsen ensimmäin syntymäpäivä tulisi olla yhtä paljon vanhempien juhla kuin lapsen. Olen samaa mieltä. Ovathan vanhemmat selviytyneet ensimmäisestä vuodesta maailmassa, jossa aivan kaikki on heitetty päälaelleen. Lapsi itsessään ei ole tehnyt eloonjäämisekseen paljoakaan.

Ajattelin koota alle muutaman havainnon, joita olen tehnyt kuluneen vuoden aikana. Ne saattavat olla universaaleja tai sitten koskea ainoastaan minua Tapsan isänä.

1. Olen jatkuvasti kateellinen lapsettomille

Mikäli sinulla ei ole omia lapsia tai et ole elämässäsi enää vastuussa lapsistasi (=he ovat aikuisia) olen sinulle kateellinen vähintään kerran päivässä. Se, ettei ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään tuntuu taivaalliselta ja kaukaiselta. Koska olen ihminen ja elämä on ironista, en osannut arvostaa tätä piirrettä elämässäni, ollessani vastuussa vain itsestäni.

Kävellessäni kadulla lastenvaunuja työnnellen katselen ja mietin mitähän vastaantulevat aikovat tehdä loppupäivällään. Tulen kateelliseksi ajatuksesta, että he voivat (kuvitelmissani) mennä ja tehdä mitä huvittaa. Itse mietin lähinnä, koska söimme viimeksi ja koska ja mitä syömme seuraavaksi.

Kuullostaako katkeralta? Mahdollisesti se on katkeruutta. Yksi suomalaisen perisynneistä on kateus. Tähän ajatukseni silti palaavat kerta toisensa jälkeen.

2. Nälkäisenä päähän tulleet ajatukset eivät ole todellisia

Pidän syömisestä. Syön kohtalaisen paljon päivän aikana. En pidä nälkäisenä olemisesta. Tähän liittyen olen tehnyt itsestäni havainnon viimeisen vuoden aikana. Jotkut tulevat äreäksi tai kiukuttelevaksi kokiessaan keskivertoa kovempaa nälän tunnetta. Ylittäessäni tietyn pisteen nälkäisyydessä, mieleni synkistyy ja saatan muuttua ajatuksiltani todella myrkylliseksi. Havaitsen tämän siinä, että syötyäni ihmettelen, miksi ajattelin elämästä niin synkeästi.

Näin ollen olen todennut, että pysyn positiivisena ja toiveikkaana vaikeinakin päivinä, jos pidän huolta ravinnon saannistani. Nälkäsynkistely liittyy myös läheisesti tilanteisiin, joissa minun pitää toimia tehokkaasti ja ruokailu odottaa alkamistaan (kauppareissu, lapsen kanssa kotiin hankkiutuminen täydessä bussissa jne.). Pitäisi ehkä yrittää opetella kantamaan mukana jotain energiapatukkaa, jotta äkilliset verensokerivajauksen aiheuttamat pimeät ajatukset pysyisivät aisoissa.

3. Nukkuva lapsi on vanhemmuuden parasta antia

Nukkuva lapsi on kaunis olen kuullut sanottavan. En voisi olla enempää samaa mieltä. Nukkuva lapsi ei pelkästään ole erittäin hellyyttävä ja sievä ilmestys mutta se symboloi rauhaa sekä lapsen että vanhemman sielussa. Lapsen nukkuessa vanhempi on vapaa vanhemmudesta hetkeksi. Tietenkin vanhempi on vanhempi lapselleen koko ajan oli lapsi valveilla tai ei. Kuitenkin lapsen nukkuessa vanhempi voi vapaasti tehdä asioita ilman, että niihin vaikuttaa lapsen läsnäolo. Lapsen nukkuessa saa tauon.

Samalla myös voi tuntea hyvää oloa siitä, että lapsi saa tarvitsemaansa lepoa ja tulee heräämään (yleensä) entistä virkeämpänä ja voimakkaampana. Lapsen nukkuminen yöaikaan on myös aika siistiä. Silloin voi itsekin nukkua ja mikäs sen mukavampaa. Muistelen, että lapsen kanssa valvominen ei ole sieltä parhaasta päästä.

4. Lapsen hymyyn on mahdotonta olla vastaamatta hymyllä

Jos nukkuva lapsi on kaunis näky, niin hymyilevä tai naurava lapsi on riemastuttava näky. En aina osaa sanoa, mikä tai kuka Tapsan saa nauramaan mutta, kun hän nauraa en voi kuin nauraa mukana. Samaten hänen hymynsä saa aina minutkin hymyilemään.

Lapsen hymy on jollain tapaa niin vilpitön ja aito, että se huokuu hyvyyttä, joka tarttuu. Poikani nauru on yksi lempiäänistäni maailmassa.

5. Vanhemmuus on (tärkeä) työ

Vanhempana oleminen on työtä. Se ei ehkä ole suoraan verrattavissa asioihin, joita perinteisesti pidämme työnä kuten oleminen kaupan kassalla tai bussin ajaminen. Vanhemmuus on työ, joka pitää otteessaan vuorokauden ympäri (toki välillä saa tauon ks. kohta 3) eikä sairaslomia juuri jaeta. Välillä työ saattaa tuntua raskaalta, jopa epätoivoiselta. Viimeksi tänään epäonnistuin ensin laittamaan Tapsan päiväunille, jonka jälkeen tarjoamani lounas löytyi nopeasti keittiön lattialta (note to self: ei tomaattipohjaisia soseruokia enää kaupasta).

Tässä työssä on kuitenkin yksi ainutlaatuinen aspekti: näet ja tunnet työsi tuloksen jatkuvasti. Saat myös välitöntä palautetta suoraan tai epäsuorasti jatkuvalla syötöllä. Muutoksien implementointi pitäisi näin ollen olla helppoa mutta eihän se sitä aina ole. Moni voi antaa neuvoja siihen, kuinka hoidat työsi mutta lopulta päätöksen teet aina itse. Toki työparisi näkemyksen huomioon ottaen.

Koska työ sitten loppuu? Kuulemani mukaan ei koskaan. Tällä hetkellä ajatus hieman hirvittää minua mutta tiedän, että mieleni tulee muuttumaan ja kaipaan vielä aikoja, jolloin oma työni oli alkutekijöissään.

Dädäismi #10 - Sairastelua

No nyt. Yksi etukäteen vanhemmuudessa eniten pelottaneista asioista on koettu. Nimittäin lapsen sairastuminen ja sairastaminen lapsen kanssa. Toki Tapsalla on ollut pari lievää flunssaa mutta nyt taudiksi valikoitui se itselleni kaikista pahin ja ikävin: vatsatauti.

Viime viikon tiistai-iltana katson kaikessa rauhassa Mestarien Liigan välieräottelua sohvalla, kun puolisoni ilmoittaa, että Tapsa on oksentanut unissaan. Menen katsomaan ja toden totta: sängyllä on messevät laatat. Poju on tokkurainen herättyään vasta ja hieroo oksennuksessa olevalla kädellä korvaansa. Alamme puolison kanssa pähkäilemään: Tapsa oli saman päivän aamuna kolauttanut päätään lattiaan, joten epäilimme aivotärähdyksen olevan yksi mahdollinen pahoinvoinnin aiheuttaja.

Neuvonpitomme aikana poju oksentaa uudestaan ja tällä kertaa äiti saa osan vatsalaukun sisällöstä päälleen. Samalla, kun siivoamme ja vaihdamme vaatteita keskustelemme käynnistä päivystyksessä varotoimenpiteenä aivotärähdyksen varalta. Soitto päivystykseen ja kohta olemme matkalla. Ennen lähtöä vielä kolmas oksennus. Äiti on puhelimessa, joten tällä kertaa tulilinjalle osuu isä. Kello lähestyy puolta yötä ja Liverpool takoo AS Roman verkkoon liukuhihnalta maaleja, joista näen yhden (nyyh).

Saavumme päivystykseen ja meidät ohjataan odottamaan hoitajaa. Hoitaja ja opiskelija haastattelevat meidät. Tässä vaiheessa Tapsa on antanut ylen 4-5 kertaa. Poika on siitä huolimatta yllättävän tyyni, joskin kovin väsynyt. Vietämme odotustilassa jokusen tovin jonottaessamme lääkärin vastaanotolle tarkistusta varten. 

Lääkäri tarkisti Tapsan motoriset toiminnot ja kaiken mitä aivotärähdyksen saaneelta tyypillisesti tarkistetaan. Kaikki toimi oikein ja poju oli edelleen hyvin rauhallinen ja hymyili reippaasti lääkärille. Kaikki oli lääkärin mukaan kunnossa mutta varotoimenpiteenä jäisimme yöksi seurantaan lasten kirurgian vuodeosastolle. Vain toinen vanhemmista saisi jäädä lapsen seuraksi. Toteamme puolisoni kanssa, että Tapsa arvostaisi äidin seuraa ehkä hitusen enemmän vaikkakin vain siitä syystä, että ruokaa olisi koko ajan saatavilla helposti.

Kuljimme sisäkautta TYKSin uudelta puolelta vanhalle puolelle, missä osasto sijaitsi. Matkaan sisältyi fantastinen etappi, jossa saimme olla ikään kuin ylikokoisen törmäilyauton kyydissä ja viilettää pitkin käytäviä. Tapsa makoili tyytyväisenä vaunuissaan ja osoitti välillä innostuneen ihmetyksen merkkejä, kun kyytimme kiisi pitkin öisiä TYKSin kulkuväyliä.

Seuraavana aamuna pieni toipilas todettiin olevan kotiinlähtökunnossa. Kotiudimme ennen puolta päivää ja vietimme päivän rennosti lepäillen ja palautuen.

Eikä siinä vielä kaikki...

Osastolta kotiutumista seuraavana päivänä olin töissä normaalisti. Iltapäivällä saavuttuani kotiin kävimme Tapsan kanssa saattamassa puolisoni bussille, jolla tämä lähti harrastuksiinsa. Oli aurinkoista ja kaikki hyvin. Paitsi tunsin kropassani, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan.

Pääsimme kotiin ja panin merkille hieman heikon olotilani ja voimakkaan närästyksen. En miettinyt asiaa sen tarkemmin vaan hoidin pojun iltatoimien kautta sänkyyn, johon hän nukahti lähes saman tien.

Illan edetessä oloni huononi jyrkästi ja puolisoni saavuttua kotiin olin pahoinvoiva, hikoileva, hytisevä ja tärisevä ihmisraunio. Aivotärähdys oli kuin olikin ollut vika diagnoosi. Vanha kunnon vatsatautihan se oli. Koin erittäin syvää ahdistusta kohtalostani. Vatsa tuntui heittelehtivän kropassani, hiki ja vilu vuorottelivat ja hyvää asentoa oli mahdoton löytää.

Yöstä en muista paljoa muuta kuin em. hyvän asennon löytäminen oli oikeasti täysin mahdotonta. Kolottava särky tuntui luissa ja ytimissä, päätä särki ja mieli oli murheellinen. Selvisin aamuun joten kuten ja sain jäädä Tapsan herättyä makaamaan sänkyyn muutamaksi tunniksi vaikka puolisoni raportoi herättyään tuntevansa olonsa hieman huonoksi.

Todella mahtavaa, muistan ajatelleeni. Nyt tulemme molemmat olemaan tämän itse perkeleen keksimän taudin kourissa ja pitäisi toimia normaalisti vanhempana lapselle, joka ei pysy paikallaan ikinä viittä sekuntia kauempaa. Tämä tulisi olemaan koettelemuksista tähän saakka kovin pl. synnytys.

Ennustukseni ei ollut paljoa pielessä. Puoleen päivään mennessä puolisoni oli joutunut säälimättömän viruksen* runtelemaksi ja makasi sängyssä hyvin voimakkaan pahoinvoinnin lamaannuttamana (kuulemma pahempi kuin raskauden aiheuttamat aamupahoinvoinnit!). Olin itse päässyt lamaannuttavimmasta pahoinvoinnista eroon mutta kolotus ja yleinen olon huteruus vaikeuttivat elämisestä nauttimista vielä merkittävästi.

Tässä kohtaa tein havainnon: lapsesi ei välitä siitä oletko kipeä vai et. Näin pieni lapsi ei edes ymmärrä mitä eroa on kipeällä ja terveellä. Normaalisti tässä olotilassa tulisi tehdä hyvin vähän muuta kuin maata paikallaan ja nauttia nestettä. Minä kuitenkin kyyristelin pojun perässä pitkin asuntoa ja yritin olla ajattelematta särkyä, joka runteli ruumistani.

Selvisin jotenkin Tapsan lounaasta ja sain itsekin syötyä mandariinin ja kauravälipalan. Pieni voitto. Päätin, että lähden ulkoilemaan aurinkoon Tapsan ja Urhon kanssa antaakseni puolisolleni rauhan lepäämiseen ja itselleni eheyttävää raitista ilmaa ja auringon valoa.

Ulkona oloni lähti varovasti kohenemaan. Muistelin jostain kuulemaani faktatietoa, että vatsatauti on tyypillisesti raju mutta nopea. Turvauduin tähän ajatukseen ja juttelin Tapsalle niitä näitä kävellessämme pitkin ja poikin.

Iltaan mennessä elämä alkoi voittaa ja pystyimme puolisoni kanssa nauttimaan ensimmäiset ateriamme yli vuorokauteen. 

Elämän voitto.

Voin rehellisesti sanoa, että vatsataudin kanssa kamppailu samalla, kun pieni ihminen on vastuullasi eikä tiedä tuon taivaallista helvetillisestä olotilastasi, oli yksi elämäni raskaimpia kokemuksia. Varmasti moni on kokenut pahempaakin ja meilläkin pahimmat sairastelut voivat olla vielä edessä. Pienen lapsen perässä heiluminen ollessasi kaiken järjen mittarien mukaan täysin sänkypotilas oli kuitenkin aivan järkyttävää kidutusta. Ehkä seuraavalla kerralla olen vahvempi mutta eihän se seuraava kerta ole aivan heti kohta? Eihän?

Ihmettelin jälkikäteen Tapsan urheutta. Poika ei missään vaiheessa osoittanut sen erityisempiä merkkejä epämukavuudesta. Ei edes sairaalassa ollessaan ja joutuessaan valvomaan ison osan ajasta, jonka normaalisti nukkuisi sikeästi. Päättelin, ettei pojalla voinut olla yhtä karmaiseva olo kuin minulla ja puolisollani. Noin pieni ihminenhän menisi täysin hysteeriseksi, jos kokisi vastaavaa ruumiin runtelevaa särkyä ja pahoinvointia. Tai ehkä Tapsa on vain rautainen tyyppi, joka ei pienistä hätkähdä. Toivon sitä hänelle.

*Oletimme kyseessä olleen (noro)virus, koska tautiin sairastuivat myös Tapsan lähipiiristä kaksi isovanhempaa heidän oltua Tapsan kanssa kosketuksissa sairaalasta kotiin päästyämme.