Jatkan ns. 'listicle' -linjalla ja käyn läpi muutaman oma luottoesineen, jotka ovat helpottaneet ja helpottavat omaa arkeani Tapsan vanhempana. Kamppeet eivät ole missään tietyssä järjestyksessä ja koen kaikki yhtä tärkeiksi tilanteesta hieman riippuen. Lähes poikkeuksetta nämä kulkevat mukana pitkillä ja vähän lyhyemmilläkin reissuilla. En listaa tähän mitään itsestään selvyyksiä kuten vaipat tai vaihtovaatteet, koska se ei ole nyt pointtina.
Olisi hauska kuulla, mitä muut vanhemmat kokevat/ovat kokeneet tärkeiksi esineiksi omilla taipaleillaan. Vinkit ovat myös erittäin tervetulleita!
1. Tutti (+nauha)
Tämä riippuu käsittääkseni aika paljon lapsesta. Olen kuullut, että jotkut lapset eivät elämänsä aikana huoli tuttia juuri ollenkaan ja toiset eivät tahtoisi tutista luopua vähän isompanakaan (itse kuuluin muistaakseni jälkimmäiseen ryhmään). Tapsa on ollut suuri tuttien ystävä hyvin varhaisesta iästä lähtien. Aluksi tutti oli läsnä lähinnä nukahtaessa mutta nopeasti siitä tuli apuväline rauhoittumiseen itkun hetkellä ja ilmeisen mukavaa ajanvietettä.
Tutti on hyvä ottaa mukaan lähes aina kodista poistuttaessa. Viime aikoina olen välillä unohtanut tutin kotiin esim. autoillessa kauppaan ja takaisin. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut katastrofeihin. Nykyään Tapsa myös toisinaan nukahtaa pitämättä tuttia suussaan. Kaipa hän kasvaa ja tuttia tarvitaan vähemmän ja vähemmän. Toivon, ettei väistämätön tutista luopuminen tuota kovin suurta tuskaa, kun viimeisestä tutista on päästettävä irti.
Tuttinauha on vanhemman ja miksei lapsenkin todellinen ystävä ja pitäisi olla vakiovaruste kaikille tuttilapsille. Tuttia tarvitsee poimia maasta huomattavasti vähemmän, kun se suusta tipahtaessa jääkin roikkumaan kätevästi lapsen ulottuville. Nauhoja kannattaa olla useampi kuten myös tuttejakin.
2. Muskari-soittolista
Yleisesti ottaen kaikki ihmiset pitävät musiikista. Lapset eivät ole poikkeus ja jostain kumman syystä ikivanhat lastenlaulut uppoavat vuodesta toiseen uudellekin sukupolvelle.
En edes muista kuinka monta automatkaa on pelastanut puolisoni koostama soittolista, jonka hän on koonnut toimiessaan ns. muskari-tätinä vuosia sitten. Jotain taianomaista musiikissa on, kun lapsi sitä kuullessaan rauhottuu ja hiljenee kuuntelemaan miten pienillä sammakoilla ei ole korvia tai miten Hyttys-Hubert pistää (sivuhuomio: miksi kukaan tahtoisi kuulla laulun niinkin viheliäisestä massamurhaajasta kuin hyttynen?!).
Havaintojeni mukaan ainakin Tapsa rauhoittuu edelleen parhaiten kuullessaan aina ne samat lapsille suunnatut rallatukset. Olen vaivihkaa yrittänyt soittaa hänelle muutakin ns. aikuisten musiikkia mutta tulokset eivät ole olleet samat. Olen testannut indie-musiikkia, klassista, gangsta-räppiä ja vanhaa rokkia mutta mikään ei pure yhtä hyvin kuin ihhahhaa ihhahhaa hepo hirnahtaa-aa ym. Ehkä se Tapsan mielimusiikki vielä löytyy jostain yllättävästä genrestä.
3. Itkuhälytin aka unihäläri
Harkitsimme itkuhälyttimen ostoa tovin mutta todettuamme talvella parvekepäikkärit parhaiksi, oli ostopäätös lopulta helppo. Satsasimme sen verran, ettemme ottaneet kaupan halvinta ja kriteerinä oli akullinen ts. kannettava malli (miksi kukaan haluaisi alati johdossa kiinni olevan itkuhälyttimen?).
Päädyimme Neonateen myyjän suosituksen saattelemana eikä ole kaduttanut. Toimivuus ja käyttöönoton helppous on huippua eikä vikoja ole ilmennyt vaikka hälärit ovat välillä vahingossa joutuneet Tapsan leikkeihin mukaan.
Mitä itkuhälytin sitten mahdollistaa? No esimerkiksi normaalin elämisen lapsen nukkuessa jossain, missä et paljaalla korvalla kuule hänen ääntelyään. Meillä tämä paikka oli parveke. Nyt parveke on remontissa mutta käytämme itkuhälytintä silti päivittäin.
Itse vietän iltani lähes poikkeuksetta tietokoneen ääressä, kuten olen maininnut ja tällöin itkuhälytin palvelee loistavasti. Voin rauhassa istua toisella puolella asuntoa kuullokkeet päässä samalla, kun Tapsa nukkuu makuuhuoneessa tyytyväisenä. Itkuhälytin antaa äänen lisäksi myös visuaalisen indikaation, kun se havaitsee lapsen ääntelevän, joten viesti menee taatusti perille vaikka olisikin pelien äänimaailman lumoissa. Plussaa ladattavista akuista, joiden ansiosita paristojen kanssa ei tarvitse säätää.
4. (Hyvät) vaunut
Varmaan isoin yksittäinen satsaus lapsivarusteisiin, jonka olemme tehneet (tässäkin Mamma avusti paljolti, siitä kiitokset!). Päädyimme ostamaan Brion (nyk. Britax) vaunut käytettynä. Pakettiin kuului vaunujen lisäksi erillinen turvakaukalo, jolle autoon laitettava kiinitystelakka sekä vaunuosa pienemmälle vauvalle.
Hyviin vaunuihin satsaaminen on yksi ainoista neuvoista, jonka osaisin antaa tuleville tai uusille vanhemmille. Säästää huomattavasti aikaa (ja hermoja), kun vaunuilla ympäriinsä liikkuminen on vaivatonta ja mukavaa. Minulla on kokemusta lähinnä omista hyvistä vaunuista mutta ne muutamat kerrat, kun on työntänyt vanhoja tai huonoja vaunuja niin ero on kuin yöllä ja päivällä. Omat vaunumme kääntyvät yhden käden ranneliikkeellä 90 astetta kun taas huonompia vaunuja saa vääntää hampaat irveessä kaksin käsin saadakseen ne kääntymään.
Uudet vaunut maksavat paljon (puhutaan jopa nelinumeroisista summista) mutta hyviin satsaaminen on sen arvoista. Käytettynä ostetut vaunut toimivat tyypillisesti ihan yhtä hyvin kuin uudetkin.
Vaunut toimivat liikkeellä ollessa tukikohtana vauvan (ja omien) tavaroiden säilyttämiseen ja ainakin oma poikamme rauhoittuu (myös nukahtaa) vaunuihin helposti.
5. Hedelmäsmoothiepussit
Viimeisimpänä vaan ei todellakaan vähäisimpänä. Tämä pussi suoraan korkeammalta voimalta pitää aina löytyä mukaan, kun ollaan lähdössä ihan mihin tahansa. Pelastaa olemassaolollaan lapsen (ja vanhemman) harmitusryöpyn kourista ja ostaa arvokasta aikaa, jos esim. nälkäraivo lähestyy.
Sisältää tyypillisesti pelkkää (luomu)hedelmää ja tulee äärimmäisen helposti mukaan otettavassa pakkauksessa. Vanhempi lapsi ruokkii tällä itse itsensä (=pitää pussia itse kädessä imiessään sen tyhjäksi), jolloin vanhempi voi vaikka syödä itse molemmilla käsillään! Ainoa miinus tulee melko epäekologisesta pakkauksesta. Toisaalta pieni annoskoko tekee tästä herkusta ah niin kätevän ja kompaktin matkakumppanin. Tekee myös puurosta kuin puurosta herkullisen gourmet-illallisen.
Keksin juuri toisen neuvon, jonka voisin antaa uusille tai tuleville vanhemmille: kun lapsesi on siinä iässä, että ruokavalioon voi lisätä muutakin kuin rintamaitoa, osta hedelmäsmoothieta äläkä katso taaksesi. Rakastan sinua hedelmäsmoothiepussi.
Isyyttä on kohta vuosi takana. Poika on edelleen elossa ja voi hyvin. Kuulin hiljattain sanottavan, että vanhempien ensimmäisen lapsen ensimmäin syntymäpäivä tulisi olla yhtä paljon vanhempien juhla kuin lapsen. Olen samaa mieltä. Ovathan vanhemmat selviytyneet ensimmäisestä vuodesta maailmassa, jossa aivan kaikki on heitetty päälaelleen. Lapsi itsessään ei ole tehnyt eloonjäämisekseen paljoakaan.
Ajattelin koota alle muutaman havainnon, joita olen tehnyt kuluneen vuoden aikana. Ne saattavat olla universaaleja tai sitten koskea ainoastaan minua Tapsan isänä.
1. Olen jatkuvasti kateellinen lapsettomille
Mikäli sinulla ei ole omia lapsia tai et ole elämässäsi enää vastuussa lapsistasi (=he ovat aikuisia) olen sinulle kateellinen vähintään kerran päivässä. Se, ettei ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään tuntuu taivaalliselta ja kaukaiselta. Koska olen ihminen ja elämä on ironista, en osannut arvostaa tätä piirrettä elämässäni, ollessani vastuussa vain itsestäni.
Kävellessäni kadulla lastenvaunuja työnnellen katselen ja mietin mitähän vastaantulevat aikovat tehdä loppupäivällään. Tulen kateelliseksi ajatuksesta, että he voivat (kuvitelmissani) mennä ja tehdä mitä huvittaa. Itse mietin lähinnä, koska söimme viimeksi ja koska ja mitä syömme seuraavaksi.
Kuullostaako katkeralta? Mahdollisesti se on katkeruutta. Yksi suomalaisen perisynneistä on kateus. Tähän ajatukseni silti palaavat kerta toisensa jälkeen.
2. Nälkäisenä päähän tulleet ajatukset eivät ole todellisia
Pidän syömisestä. Syön kohtalaisen paljon päivän aikana. En pidä nälkäisenä olemisesta. Tähän liittyen olen tehnyt itsestäni havainnon viimeisen vuoden aikana. Jotkut tulevat äreäksi tai kiukuttelevaksi kokiessaan keskivertoa kovempaa nälän tunnetta. Ylittäessäni tietyn pisteen nälkäisyydessä, mieleni synkistyy ja saatan muuttua ajatuksiltani todella myrkylliseksi. Havaitsen tämän siinä, että syötyäni ihmettelen, miksi ajattelin elämästä niin synkeästi.
Näin ollen olen todennut, että pysyn positiivisena ja toiveikkaana vaikeinakin päivinä, jos pidän huolta ravinnon saannistani. Nälkäsynkistely liittyy myös läheisesti tilanteisiin, joissa minun pitää toimia tehokkaasti ja ruokailu odottaa alkamistaan (kauppareissu, lapsen kanssa kotiin hankkiutuminen täydessä bussissa jne.). Pitäisi ehkä yrittää opetella kantamaan mukana jotain energiapatukkaa, jotta äkilliset verensokerivajauksen aiheuttamat pimeät ajatukset pysyisivät aisoissa.
3. Nukkuva lapsi on vanhemmuuden parasta antia
Nukkuva lapsi on kaunis olen kuullut sanottavan. En voisi olla enempää samaa mieltä. Nukkuva lapsi ei pelkästään ole erittäin hellyyttävä ja sievä ilmestys mutta se symboloi rauhaa sekä lapsen että vanhemman sielussa. Lapsen nukkuessa vanhempi on vapaa vanhemmudesta hetkeksi. Tietenkin vanhempi on vanhempi lapselleen koko ajan oli lapsi valveilla tai ei. Kuitenkin lapsen nukkuessa vanhempi voi vapaasti tehdä asioita ilman, että niihin vaikuttaa lapsen läsnäolo. Lapsen nukkuessa saa tauon.
Samalla myös voi tuntea hyvää oloa siitä, että lapsi saa tarvitsemaansa lepoa ja tulee heräämään (yleensä) entistä virkeämpänä ja voimakkaampana. Lapsen nukkuminen yöaikaan on myös aika siistiä. Silloin voi itsekin nukkua ja mikäs sen mukavampaa. Muistelen, että lapsen kanssa valvominen ei ole sieltä parhaasta päästä.
4. Lapsen hymyyn on mahdotonta olla vastaamatta hymyllä
Jos nukkuva lapsi on kaunis näky, niin hymyilevä tai naurava lapsi on riemastuttava näky. En aina osaa sanoa, mikä tai kuka Tapsan saa nauramaan mutta, kun hän nauraa en voi kuin nauraa mukana. Samaten hänen hymynsä saa aina minutkin hymyilemään.
Lapsen hymy on jollain tapaa niin vilpitön ja aito, että se huokuu hyvyyttä, joka tarttuu. Poikani nauru on yksi lempiäänistäni maailmassa.
5. Vanhemmuus on (tärkeä) työ
Vanhempana oleminen on työtä. Se ei ehkä ole suoraan verrattavissa asioihin, joita perinteisesti pidämme työnä kuten oleminen kaupan kassalla tai bussin ajaminen. Vanhemmuus on työ, joka pitää otteessaan vuorokauden ympäri (toki välillä saa tauon ks. kohta 3) eikä sairaslomia juuri jaeta. Välillä työ saattaa tuntua raskaalta, jopa epätoivoiselta. Viimeksi tänään epäonnistuin ensin laittamaan Tapsan päiväunille, jonka jälkeen tarjoamani lounas löytyi nopeasti keittiön lattialta (note to self: ei tomaattipohjaisia soseruokia enää kaupasta).
Tässä työssä on kuitenkin yksi ainutlaatuinen aspekti: näet ja tunnet työsi tuloksen jatkuvasti. Saat myös välitöntä palautetta suoraan tai epäsuorasti jatkuvalla syötöllä. Muutoksien implementointi pitäisi näin ollen olla helppoa mutta eihän se sitä aina ole. Moni voi antaa neuvoja siihen, kuinka hoidat työsi mutta lopulta päätöksen teet aina itse. Toki työparisi näkemyksen huomioon ottaen.
Koska työ sitten loppuu? Kuulemani mukaan ei koskaan. Tällä hetkellä ajatus hieman hirvittää minua mutta tiedän, että mieleni tulee muuttumaan ja kaipaan vielä aikoja, jolloin oma työni oli alkutekijöissään.
No nyt. Yksi etukäteen vanhemmuudessa eniten pelottaneista asioista on koettu. Nimittäin lapsen sairastuminen ja sairastaminen lapsen kanssa. Toki Tapsalla on ollut pari lievää flunssaa mutta nyt taudiksi valikoitui se itselleni kaikista pahin ja ikävin: vatsatauti.
Viime viikon tiistai-iltana katson kaikessa rauhassa Mestarien Liigan välieräottelua sohvalla, kun puolisoni ilmoittaa, että Tapsa on oksentanut unissaan. Menen katsomaan ja toden totta: sängyllä on messevät laatat. Poju on tokkurainen herättyään vasta ja hieroo oksennuksessa olevalla kädellä korvaansa. Alamme puolison kanssa pähkäilemään: Tapsa oli saman päivän aamuna kolauttanut päätään lattiaan, joten epäilimme aivotärähdyksen olevan yksi mahdollinen pahoinvoinnin aiheuttaja.
Neuvonpitomme aikana poju oksentaa uudestaan ja tällä kertaa äiti saa osan vatsalaukun sisällöstä päälleen. Samalla, kun siivoamme ja vaihdamme vaatteita keskustelemme käynnistä päivystyksessä varotoimenpiteenä aivotärähdyksen varalta. Soitto päivystykseen ja kohta olemme matkalla. Ennen lähtöä vielä kolmas oksennus. Äiti on puhelimessa, joten tällä kertaa tulilinjalle osuu isä. Kello lähestyy puolta yötä ja Liverpool takoo AS Roman verkkoon liukuhihnalta maaleja, joista näen yhden (nyyh).
Saavumme päivystykseen ja meidät ohjataan odottamaan hoitajaa. Hoitaja ja opiskelija haastattelevat meidät. Tässä vaiheessa Tapsa on antanut ylen 4-5 kertaa. Poika on siitä huolimatta yllättävän tyyni, joskin kovin väsynyt. Vietämme odotustilassa jokusen tovin jonottaessamme lääkärin vastaanotolle tarkistusta varten.
Lääkäri tarkisti Tapsan motoriset toiminnot ja kaiken mitä aivotärähdyksen saaneelta tyypillisesti tarkistetaan. Kaikki toimi oikein ja poju oli edelleen hyvin rauhallinen ja hymyili reippaasti lääkärille. Kaikki oli lääkärin mukaan kunnossa mutta varotoimenpiteenä jäisimme yöksi seurantaan lasten kirurgian vuodeosastolle. Vain toinen vanhemmista saisi jäädä lapsen seuraksi. Toteamme puolisoni kanssa, että Tapsa arvostaisi äidin seuraa ehkä hitusen enemmän vaikkakin vain siitä syystä, että ruokaa olisi koko ajan saatavilla helposti.
Kuljimme sisäkautta TYKSin uudelta puolelta vanhalle puolelle, missä osasto sijaitsi. Matkaan sisältyi fantastinen etappi, jossa saimme olla ikään kuin ylikokoisen törmäilyauton kyydissä ja viilettää pitkin käytäviä. Tapsa makoili tyytyväisenä vaunuissaan ja osoitti välillä innostuneen ihmetyksen merkkejä, kun kyytimme kiisi pitkin öisiä TYKSin kulkuväyliä.
Seuraavana aamuna pieni toipilas todettiin olevan kotiinlähtökunnossa. Kotiudimme ennen puolta päivää ja vietimme päivän rennosti lepäillen ja palautuen.
Eikä siinä vielä kaikki...
Osastolta kotiutumista seuraavana päivänä olin töissä normaalisti. Iltapäivällä saavuttuani kotiin kävimme Tapsan kanssa saattamassa puolisoni bussille, jolla tämä lähti harrastuksiinsa. Oli aurinkoista ja kaikki hyvin. Paitsi tunsin kropassani, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan.
Pääsimme kotiin ja panin merkille hieman heikon olotilani ja voimakkaan närästyksen. En miettinyt asiaa sen tarkemmin vaan hoidin pojun iltatoimien kautta sänkyyn, johon hän nukahti lähes saman tien.
Illan edetessä oloni huononi jyrkästi ja puolisoni saavuttua kotiin olin pahoinvoiva, hikoileva, hytisevä ja tärisevä ihmisraunio. Aivotärähdys oli kuin olikin ollut vika diagnoosi. Vanha kunnon vatsatautihan se oli. Koin erittäin syvää ahdistusta kohtalostani. Vatsa tuntui heittelehtivän kropassani, hiki ja vilu vuorottelivat ja hyvää asentoa oli mahdoton löytää.
Yöstä en muista paljoa muuta kuin em. hyvän asennon löytäminen oli oikeasti täysin mahdotonta. Kolottava särky tuntui luissa ja ytimissä, päätä särki ja mieli oli murheellinen. Selvisin aamuun joten kuten ja sain jäädä Tapsan herättyä makaamaan sänkyyn muutamaksi tunniksi vaikka puolisoni raportoi herättyään tuntevansa olonsa hieman huonoksi.
Todella mahtavaa, muistan ajatelleeni. Nyt tulemme molemmat olemaan tämän itse perkeleen keksimän taudin kourissa ja pitäisi toimia normaalisti vanhempana lapselle, joka ei pysy paikallaan ikinä viittä sekuntia kauempaa. Tämä tulisi olemaan koettelemuksista tähän saakka kovin pl. synnytys.
Ennustukseni ei ollut paljoa pielessä. Puoleen päivään mennessä puolisoni oli joutunut säälimättömän viruksen* runtelemaksi ja makasi sängyssä hyvin voimakkaan pahoinvoinnin lamaannuttamana (kuulemma pahempi kuin raskauden aiheuttamat aamupahoinvoinnit!). Olin itse päässyt lamaannuttavimmasta pahoinvoinnista eroon mutta kolotus ja yleinen olon huteruus vaikeuttivat elämisestä nauttimista vielä merkittävästi.
Tässä kohtaa tein havainnon: lapsesi ei välitä siitä oletko kipeä vai et. Näin pieni lapsi ei edes ymmärrä mitä eroa on kipeällä ja terveellä. Normaalisti tässä olotilassa tulisi tehdä hyvin vähän muuta kuin maata paikallaan ja nauttia nestettä. Minä kuitenkin kyyristelin pojun perässä pitkin asuntoa ja yritin olla ajattelematta särkyä, joka runteli ruumistani.
Selvisin jotenkin Tapsan lounaasta ja sain itsekin syötyä mandariinin ja kauravälipalan. Pieni voitto. Päätin, että lähden ulkoilemaan aurinkoon Tapsan ja Urhon kanssa antaakseni puolisolleni rauhan lepäämiseen ja itselleni eheyttävää raitista ilmaa ja auringon valoa.
Ulkona oloni lähti varovasti kohenemaan. Muistelin jostain kuulemaani faktatietoa, että vatsatauti on tyypillisesti raju mutta nopea. Turvauduin tähän ajatukseen ja juttelin Tapsalle niitä näitä kävellessämme pitkin ja poikin.
Iltaan mennessä elämä alkoi voittaa ja pystyimme puolisoni kanssa nauttimaan ensimmäiset ateriamme yli vuorokauteen.
 |
| Elämän voitto. |
Voin rehellisesti sanoa, että vatsataudin kanssa kamppailu samalla, kun pieni ihminen on vastuullasi eikä tiedä tuon taivaallista helvetillisestä olotilastasi, oli yksi elämäni raskaimpia kokemuksia. Varmasti moni on kokenut pahempaakin ja meilläkin pahimmat sairastelut voivat olla vielä edessä. Pienen lapsen perässä heiluminen ollessasi kaiken järjen mittarien mukaan täysin sänkypotilas oli kuitenkin aivan järkyttävää kidutusta. Ehkä seuraavalla kerralla olen vahvempi mutta eihän se seuraava kerta ole aivan heti kohta? Eihän?
Ihmettelin jälkikäteen Tapsan urheutta. Poika ei missään vaiheessa osoittanut sen erityisempiä merkkejä epämukavuudesta. Ei edes sairaalassa ollessaan ja joutuessaan valvomaan ison osan ajasta, jonka normaalisti nukkuisi sikeästi. Päättelin, ettei pojalla voinut olla yhtä karmaiseva olo kuin minulla ja puolisollani. Noin pieni ihminenhän menisi täysin hysteeriseksi, jos kokisi vastaavaa ruumiin runtelevaa särkyä ja pahoinvointia. Tai ehkä Tapsa on vain rautainen tyyppi, joka ei pienistä hätkähdä. Toivon sitä hänelle.
*Oletimme kyseessä olleen (noro)virus, koska tautiin sairastuivat myös Tapsan lähipiiristä kaksi isovanhempaa heidän oltua Tapsan kanssa kosketuksissa sairaalasta kotiin päästyämme.
