Dädäismi #20 - Vuoden 2018 kultturellit parhaudet

Vuosi vaihtui joitakin tunteja sitten Suomessa. Ensi kertaa aikoihin vietin vuodenvaihteen vastaisen illan ja yön kiltisti kotona ja menin nukkumaan ennen puolta yötä. Vuoden vaihtuessa olin syvässä unessa enkä edes herännyt rakettien paukkeeseen. Tämä ei ollut ollenkaan hassumpi tapa siirtyä uuteen vuoteen.

Vuoden vaihtuminen meni osaltani melko huomaamattomasti vailla sen suurempia juhlistuksia mutta aloin silti ajattelemaan nyt mennyttä vuotta 2018. Yritin koota mielessäni kokemuksiani siltä vuodelta. Lähdin käsittelemään aihetta kulttuurin kautta. Pidän listojen tekemisestä, joten päätin koostaa listan viime vuoden kulttuurikokemuksista. Käytän sanaa kulttuurikokemus, koska en keksi muutakaan tapaa niputtaa seuraavat asiat yhteen.

Käyn läpi vuonna 2018 kokemistani asioista mieleenpainuvimmat. Kategoriat ovat kirja, elokuva, levy, kappale ja videopeli. Asetin säännön itselleni, että em. asioiden ei tarvitse olla ilmestynyt vuonna 2018. Tärkentä on, että olen kokenut ne vuoden 2018 aikana.

Huomioitavaa on myös, että mainitsemani teokset eivät välttämättä edusta parhainta sen kategorian tuotetta vaan perusteena voi olla esimerkiksi ajatuksien tai tunteiden herättäminen.

En ole pitänyt pitkin vuotta kirjaa kokemistani asioista, joten saattaa olla, että valinnat painottuvat vuoden jälkimmäisellä puoliskolla kokemiini asioihin. Sain idean tähän eilen eli muistin varassa mennään. Ensi tai siis tänä vuonna yritän pitää kirjaa nähdyistä, kuulluista ja luetuista jutuista.

Vuoden kirja

"Gumption" 

Nick Offerman (2015)

Voiko näyttelijä kirjoittaa hyvän kirjan? Voi. Ja vieläpä kahdesti näemmä. Nick Offerman herätti huomioni roolillaan mainiossa Parks and Recreation (suom. Puisto-osasto, ehkä?) -sarjassa. Offerman esittää sarjassa kovaa mutta reilua ääri-uusliberalistista virkamiestä nimeltä Ron Swanson. Sarja on kerännyt kautta linjan kiittäviä arvosteluita ja yksi omista suosikeistani.

Offerman on myös etevä sanasieppo ja kirjoittaa äärimmäisen rikkaalla ja maalailevalla sanavarastollaan ilahduttavan kaunista ja luontevaa tekstiä. Hänen ensimmäinen kirjansa Paddle your own canoe (2013) piti sisällään kymmenen elämänohjetta "herkulliseen elämiseen". Ohjeet vaihtelivat punaisen lihan syömisestä puolison huomioimiseen. Viihdyin kirjan parissa hyvin vaikken tosin muista sen sisältämistä ohjeista enää paljoakaan.

Näyttelijän toinen teos Gumption (2015) listaa Offermanin mielestä 21 tärkeintä amerikkalaista. Kriteerinä hän pitää henkilön kykyä esittää poikkeuksellista sisua (=gumption) elämän eri (vaikeissa) vaiheissa. Listalta löytyy niin entisiä presidenttejä kuin muusikoita ja kirjalijoita.

Monistakaan henkilöistä en tiennyt etukäteen paljoakaan nimen lisäksi. Siksi olikin ilahduttavaa saada lukea Offermanin perusteellisen tutkimuksen perusteella luotuja kattavia henkilökuvauksia eri aikakausien henkilöista. Elossa olevia henkilöitä Offerman on jopa käynyt haastattelemssa. Erityisesti Conan O'Brienin kanssa käydyt keskustelut olivat herkullista luettavaa.

"Gumption" on ensisijaisesti kurkistus historiaan. Jos erityisesti amerikkalaiset henkilöhistoriat kiinnostavat tai haluat vain viihdyttävästi kirjoitettua historian opetusta, suosittelen vilkaisemaan.

Vuoden elokuva

"Call me by your name" 

ohj. Luca Guadagnino (2018)

 

Voi pojat.

Voi pojat mikä elokuva. Tiesin jo oikeastaan ensimmäisen trailerin nähtyäni, että tämä elokuva tulee vaikuttamaan minuun jotenkin. Se tulisi herättämään jotain minussa. Se, mitä se sai aikaan yllätti itsenikin.

Näin tämän noin puoli vuotta teatterijulkaisun jälkeen Kinokoplan näytöksessä osana syntymäpäivälahjaani (kiitos ihana puoliso!).

Call me by your name on elokuva rakkaudesta. Korjaan: Call me boy your name on äärettömän kaunis elokuva rakkaudesta. Se näyttää kauniilta. Se kuullostaa kauniilta. Se tuntuu kauniilta.

En ala käymään juonta läpi ollenkaan. Mainitsen vain, etten ole koskaan kokenut elokuvan herättävän yhtä voimakkaasti tunteita minussa. Ja sen vaikutus kestää. Vielä nytkin jonkin kohtauksen pelkkä ajatteleminenkin saattaa tuoda kyyneleet silmiini. Ja elokuvan näkemisestä on aikaa jo kuukausia!

Elokuvan soundtrack on myös omaa luokkaansa herättämään tunteita ja elävöittää elokuvaa poikkeuksellisen hienolla tavalla. Siitä lisää tuonnempana.

Katsokaa mutta varautukaa tunteiluun. Dem feels, man.

Vuoden levy

"Push Barman to Open Old Wounds" 

Belle & Sebastian (2005)

 

Vuoden levyksi valitsen kohta 14 vuotta täyttävän Belle & Sebastian b-sides/rarities/greatest hits -tyyppisen kokoelman? Jep, siltä näyttää.

Skotlantilainen Belle & Sebastian on vuosien saatossa hitaasti mutta varmasti kohonnut suosikkieni joukkoon. Olen hiljalleen tutustunut yhtyeen tuotantoon levy kerrallaan. Eräänä vuoden 2018 päivänä laitoin soimaan 25 kappaleen Push Barman to Open Old Wounds -levyn. Ja tässä se nyt on. Vuoden levy. 

Jos olisin ns. heitteri voisin sanoa Belle & Sebastianin olevan haihattelevaa ja paperinohutta indiepopia. Mutta en ole heitteri. Lovetan Belle & Sebastiania. Paljon.

Push Barman on kokoelma sinkkuja ja EP:itä bändin alkutaipaleelta. Olen kuunnellut levyn läpi lukemattomia kertoja ja minut täyttää edelleen kutkuttava innostus, kun laitan sen soimaan. Kohokohtia ovat ainakin The state that I Am in (mahdollisesti bändin hienoin kappale koskaan), Century of Elvis, This Is Just a Modern Rock Song ja Marx and Engels.

Kuten yleensä musiikissa, en osaa oikein eritellä, mikä bändin sävellyksissä minua kiehtoo. Mieleeni tulee erilaisia adjektiiveja, kun yritän kuvata Belle & Sebastianin musiikkia: kepeä, sarkastinen, unenomainen, miellytävä. Totuus kuitenkin on, että yksinkertaisesti pidän bändistä ja eritoten tästä levystä. Viihdyn sen parissa ja sen mukana kulkeudun miellyttäviin maailmoihin. Siksi se on vuoden 2018 levy. 

Vuoden kappale

"Futile Devices (Doveman Remix)"

Call Me By Your Name Soundtrack

Sufjan Stevens (2017)

 
Kuten aiemmin mainitsin tässä upeassa leffassa on yhtä upea soundtrack. Koska elokuva sijoittuu 80-luvun Italiaan, on mukana useita aikaan ja paikkaan sopivia joskin tyyliltään vaihtelevia kappaleita.

Klassisesta mennään italodiskon kautta elokuvamusiikin omituisuuksiin (katson sinua, Ruyichi Sakamoto). Kaiken kruunaa kaksi upeaa kappaletta Sufjan Stevensin elokuvaa varten säveltämänä. Valintani vuoden kappaleeksi ei kuitenkaan ole kumpikaan näistä.

Valitsen elokuvan keskivaiheilla soivan myöskin Stevensin säveltämän ja levyttämän kappaleen Futile Devices. Alunperin Stevensiä pyydettiin säveltämään yksi kappale elokuvaa varten. Hän toimittikin kaksi. Näiden lisäksi mukaan otettiin vielä remix Stevensin aiemmin ilmestyneestä Futile Devices kappaleesta (Age of Adz, 2010). Remix eroaa alkuperäisestä eniten siinä, että kitarat on vaihdettu koskettimiin.

Futile Devices kertoo rakkaudestä ja kaipuusta. Sen myös kuulee. Ennen kuin laulussa on laulettu sanaakaan, se viestii kuulijalle kaiken tarvittavan: joku on kadoksissa ja häntä kaivataan syvästi nyt.

Jälleen kerran valitsin tämän suurilta osin perustuen sen kykyyn herättää tunteita kerta toisensa jälkeen. En osaa sanoa, kuinka syvästi kappale olisi koskettanut, jos se ei olisi ollut osa äärimmäisen koskettavaa elokuvaa. Seison silti sen takana, että biisi on hieno kuin mikä.

Vuoden videopeli

"Into the Breach" 2018

Subset Games

Viimeinen kategoria oli minulle kaikista helpoin. Pienen Subset Games -pelistudion toinen (ensimmäinen on yhtä huikaiseva FTL: Faster Than Light) virallisesti julkaistu peli on heittämällä oma vuoden videopelini. Niin monta upeaa iltaa tulin viettäneeksi tämän parissa, ettei valinta voi olla mikään muu.

Jep.

Tässä strategiapelissä yritetään pelastaa vihamielisten hyönteisalienien piinaama maailma. Juju piilee siinä, että jokainen peli on aikajana, joka joko päättyy onnistumiseen (pelin voitto) tai epäonnistumiseen (pelin häviö) ja aikajana joko pelastuu tai se menetetään ikiajoiksi.

Pelissä ohjataan kolmen hengen ryhmää ja toiminta tapahtuu vuoropohjaisesti. Twisti piilee siinä, että mitään satunnaista ei ole. Kaikki tieto vihollisen liikkeista ja aikeista annetaan pelaajalle etukäteen. Aika kuluukin miettiessä, että miten toimia, jotta vihollisen iskuilta ja aiheuttamalta tuholta vältytään tai ne minimoidaan.

This is fine.

Peli vaatii aikaa ja usein olenkin viettänyt useita minuutteja vain tuijottaessa kenttää miettien erilaisia ratkaisuja. Oikean (tai pinteessä vähiten huonon) ratkaisun löytyessä tyydytys on valtaisa. Häviöön johtavat virheet ovat lähes aina oman hölmöilyni tuotoksia eikä peli tunnu oikeastaan koskaan epäreilulta.

Peli tarjoaa lähes rajattomasti uudelleen peluu arvoa, koska jokaisen pelikerran tehtävät vaihtuvat aina satunnaisesti. Lisäksi omaa ryhmäänsä voi muokata haluamakseen pelin tarjoammilla vaihtoehdoilla (eri hahmoilla eri ominaisuuksia jne.)

En yllättyisi, jos vielä vuodenkin päästä palaisin Into the Breachin pariin hävittämään hyönteisalieneita ihmiskunnan pelastamiseksi.